Kovin pitkään on jatkunut tehokkuuden ihannoinnin aikakausi. Tehokkuus ja omistautuminen työlle ovat hallinneet kärkipaikkoja arvostuksen ansaitsemisen asteikolla. Sitä olen itsekin arvostanut, ja sillä olen olettanut arvostusta saavani. Aina välillä joku on jossain kolumnissa muistuttanut, että otathan aikaa myös itsellesi. Muista levätä. Sankarin viitta on asetettu herkimmin sen olkapäille, joka tekee töitä loppuunpalamisen reunalla keikkuen, mutta on niin fiksu, että muistaa pitää itsestään huolta. Niin vahva, ettei sitten kuitenkaan romahda.
Etenkin nuorten naisten kohdalla ylikuormittumisen ja uupumisen on todettu olevan kasvava syy sairauspoissaoloille. Osin tämä saattaa johtua siitä, että jaksamisen ongelmista uskalletaan nykyisin puhua enemmän, mutta se ei selitä kaikkea. Meidän väsymme ei enää ole fyysistä, vaan henkistä, eivätkä lehtijuttujen hyvää tarkoittavat ohjeet ole auttaneet kääntämään sairauspoissaolojen määrää laskuun.
Huono omatunto asioista on ainakin minulle suurin väsymyksen syy. Tämä blogiteksti on lähes kuukauden myöhässä, ja koen siitä huonoa omaatuntoa. En muista aina maksaa laskujani ajoissa, ja koen siitä huonoa omaatuntoa. Koko elämäni olen hokenut itselleni, että rutiinien täyttämä elämä on pahin mahdollinen kohtalo, mutta nyt ihanimmalta vaihtoehdolta tuntuu olla töissä jollekin muulle kahdeksasta neljään, jättää työt töihin, tulla kotiin, tehdä ruokaa, katsoa teeveetä hetken ja mennä nukkumaan. Koen huonoa omaatuntoa, kun en jaksaisikaan tavata ystäviä tai kehittää itseäni uuden harrastuksen parissa. Kunnollinen ihminenhän muistaisi myös pitää kunnostaan huolta ja syödä terveellisesti, sillä se auttaa jaksamaan. On huono omatunto, kun en käynytkään lenkillä ja söin taas pakastepitsan lounaaksi. Sosiaalisessa mediassa muut kuntoilevat ja tekevät terveellistä ruokaa siisteissä ja tyylikkäissä asunnoissaan.
Haluan ottaa aikaa asioille, joista nautin. Ihan tosissani haluan edistää terveyttäni ja nauttia siitä. Juuri niin käsketään tekemään, ettei ylikuormittuisi. Mutta siitähän tulee huono omatunto, kun valitsee jonkun mukavan asian tylsän velvollisuuden sijaan! Siinä sitä sitten on nauttivininaan leffaillasta, kun mielessä kalvaa että se blogitekstikin piti kirjoittaa.
Vaikka työelämä on muuttunut radikaalisti viimeisten vuosikymmenten aikana, normi on yhä työn suorittaminen noin kahdeksan tuntia päivässä, viisi päivää viikossa, työpaikalla. 2020-luvulla on jo aika alkaa tosissaan purkaa tuota normia. Yhä harvemman työ on sellaista, joka automaattisesti jää työpaikalle työpäivän jälkeen. Ajatustyöläinen tekee tahtomattaan töitä myös sen rennon leffaillan aikana, ja se kuormittaa.
Asiaa on tähän saakka ratkottu lähinnä kehottamalla meitä yksilöitä miettimään, miten voisimme itse ehkäistä uupumistamme. Varmasti kaikista näistä keinoista on jotain apua jollekulle. Päätös ja vastuu on kuitenkin jätetty yksilölle, vaikka selvästi kyseessä on koko yhteiskuntaamme vaikuttava ongelma.
Meidän tulee vihdoin yhteiskuntana uskaltaa etsiä ihan tosissamme syytä sille, miksi ihmiset uupuvat. Sen jälkeen meidän tulee uskaltaa tehdä tarvittavat toimenpiteet. Meidän on uskallettava luopua ajatuksesta, että työpaikalla vietettyjen tuntien määrä mittaa työn tehokkuutta tai vastaa todellisten työn tekemiseen käytettyjen tuntien määrää. Kun työn luonne on sellainen, että se väistämättä seuraa tekijäänsä kotiin, eikö olisi aivan oikeutettua vähentää virallisten työtuntien määrää?
Kauan on jo hoettu mantraa siitä, että hyvinvoiva työntekijä on tehokas työntekijä. Siirrytään nyt puheista tekoihin.
Laura Ala-Kokko