“Between stimulus and response there is a space. In that space is our power to choose our response. In our response lies our growth and our freedom.”
– Viktor Frankl
Ihminen on älykäs ja sosiaalinen laumaeläin. Lajityypilliseen käytökseemme kuuluu runsaasti kielellistä kommunikaatiota joka erottaa meidät muista eläinlajeista. Ihminen haluaakin yleensä korostaa älykkyyttä ja harkintakykyä verratessaan itseään muihin eläimiin, mutta on toisaalta myös tutkittu tosiasia että ihmiset tekevät päätöksiä enemmän tunteella kuin järjellä. Alati kasvava ja yhä tärkeämpi osa elämästämme tapahtuu nykyisin internetissä, joissa etenkin sosiaalisessa mediassa kommunikaatio on usein hyvin nopeaa ja reaktiivistä. Mutta tehokkaan kommunikaation kannalta nopeus ei aina ole etu, kiitos ihmisen biologisten toimintarakenteiden. Reagoimme äärimmäisen herkästi tunteella, sillä meihin on sisäänrakennettu monia biologisia suojausmekanismeja, joiden on tarkoitus pitää meidät hengissä kun vaara uhkaa. Joskus niistä todella onkin hyötyä, etenkin jos kohtaamme todellisen hengenvaaran. Mutta modernissa somemaailmassa ne usein vain haittaavat kommunikaatiota.
Tutkijat puhuvat ‘neljän F:n’ “fight-flight-freeze-fawn” -reaktiosta (taistele-pakene-jähmety-liehittele); jossa todellisen tai kuvitellun vaaran uhatessa ihmisaivot sammuttavat kehittyneempään kommunikaatioon kykenevät toiminnot aivojen otsalohkosta, ja toimivat sen sijaan aivojemme alkukantaisemmalla ja syvemmällä tasolla. Pahinta on, ettemme itse silloin useinkaan havaitse harkintakykymme pettäneen, vaan se oivallus tulee, (morkkiksen kanssa) vasta jälkikäteen, kun aivojemme otsalohkon toiminta palaa normaaliksi. Voisi siis melkein sanoa, että maltti asuu aivojen otsalohkossa. Silloin kun se on kotona.
Mitä nopeampitempoisempi somealusta sitä ilkeämpää on kommunikaatio. Tämän huomaa erityisesti Twitterissä, jossa nopeatempoisuudesta palkitaan myös näkyvyydellä algoritmeissä. Mitä nopeammassa keskustelukulttuurissa elämme, sitä enemmän reagoimme tunteella. Sitä “järkevämmältä” tuntuukin reagoida tunteiden ärsyttämänä jo ennenkuin maltti on ehtinyt palata takaisin kotiinsa. Suurten tunteiden vallassa ihminen haluaa taistella, kostaa, riuhtoa. Maailmassa jossa väkivalta on enimmäkseen laitonta mutta silti populaarikulttuurissa hyvin normalisoitu ja jopa romantisoitu, maltin arvo on paikoitellen unohdettu jo kokonaan. Ja tämä on asia josta ei voi vain mitään tiettyä aatetta tai ihmisryhmää syyttää, vaan on asia jossa meillä kaikilla olisi peiliinkatsomisen paikka.
Esimerkkinä vaikka ‘cancel culture’ joka on levinnyt salakavalasti kaikkialle yhteiskuntaan ja poliittisenkin kentänkin laidasta laitaan. Kyse on sosiaalisen laumaeläimen harrastamasta julkisesta häpeärangaistuksesta, joka yleensä seuraa jotain julkista pöyristystä. Tietenkin, jos joku on oikeasti selvästi rikkonut lakia ja/tai moraalia, pöyristyminen on sosiaaliselle eläimelle täysin ymmärrettävää. Mutta samaa ei voi sanoa nykymenosta, jossa pöyristyminen ja sitä seuraava ‘cancellaaminen’ on monille puolin ja toisin yhtä luonnollista kuin hengittäminen, ja toisen ihmisen kylmään ‘cancelointiin’ riittää pelkkä eriävä mielipide.
Yksi kuuluisimmista ja ensimmäisistä ‘cancel culture’ -esimerkeistä oli case Dixie Chiks. Siihen ei tarvittu kuin yksi presidentti George W. Bushia arvosteleva spiikki konserttilavalta Lontoossa ja lumipalloefekti sai fanit, radioasemat ja levy-yhtiöt kotimaan etelävaltioissa yksissä tuumin kääntämään selkänsä yhtyeelle niin että heidän uransa loppui yli viideksitoista vuodeksi. Uudempi esimerkki maailmalta on ihmisoikeusaktivistit ja feministit suututtanut Harry Potterin luoja kirjailija J. K. Rowling, jonka monet pettyneet ja loukatut ihmiset toivoivat transfobisten lausuntojensa vuoksi lakkaavan olemasta. Suomessahan riittää että on punavihreä naisoletettu, niin jo jotkut ovat vihapäissään toivottamassa menolippua Afganistaniin.
Mitä hyötyä lopulta on nettiraivosta? Road ragesta? Kilahtamisesta? Cancel culturesta? Eikö meidän pitänyt olla jo kommunikaatiossa korkeammalla tasolla? Mites se neuvo menikään kun lapsena opeteltiin sivistynyttä kommunikaatiota ja tunnetaitoja: “Suututtaako? Ei se mitään, mutta älä vastaa vielä. Laske ensin hiljaa mielessäsi sataan, ja vastaa vasta sitten.”
Anni Teerikangas
Kirjoittaja on Pietarsaaren vihreiden varapuheenjohtaja sekä eläinvihreät ry:n puheenjohtaja