Olen aina ollut huolehtija. Pääasiassa murehtinut turhaan, puuttunut liikaa ja kantanut vastuuta. Yläaste on mitä herkintä aikaa nuorelle, ja monella onkin siitä ajasta monenmoisia muistoja. Minun mieleeni on piirtynyt vahvasti huoli ystävistä. Useampi ystäväni tuli kouluun tuoreilla arvilla käsivarsissa, yksi yritti päättää henkensä koulun vessassa. Ajattelin, että jos olisin vain läsnä ja apuna niin voisin vaikuttaa tähän hätään. Ihmetys olikin suuri, kun ympärillä olevat aikuiset tuntuivat olevaan hiljaa. Eivätkö he nähneet, mitä minä näin?
Viime kesänä Helsingin Sanomat uutisoi, että työkyvyttömyyseläkkeelle jäädään yleisimmin nyt mielenterveyssyistä. Kelan tilastot aiheesta eivät mairittele: Vuonna 2020 84 000 työikäistä suomalaista sai sairauspäivärahaa mielenterveyden häiriöiden takia. Helsingin yliopiston opiskelijoista 60% kertoi olevansa uupuneita tai riskissä uupua. Vuonna 2015 OECD oli laskenut tälle kaikelle hintalapun: Suomessa maksaa 11 miljardia euroa mielenterveyden häiriöt. Tähän lukuun oli laskettu mukaan suorat ja epäsuorat kulut esimerkiksi terveydenhoitokulut ja hinta tekemättömistä töistä sairasloman tai työttömyyden vuoksi.
Murtunut mieli ei ole sama asia kuin murtunut luu. Siitä ei jää kipsiä, joka muistuttaa paranemisesta.Siitä ei synny somepäivityksiä tai röntgenkuvia, jotka osoittaisivat kivun syyn tai takaisivat pääsyä hoitoon. Mielen sairaudet sairastetaan usein hiljaisuudessa. Pinnalle noustessaan ne vähätellään herkästi hiljaiseksi. Uskallan vannoa, ettei kukaan ole yhtä ankara itselleen kuin masentunut ja ahdistunut ihminen. Hän ei erikseen tarvitse yhteiskunnan vähättelyä, sillä hän on jo tehnyt sen itse.
Vielä emme tiedä, mitä kaikkea koronavuosista jää käteen. Korona on koetellut meitä kaikkia. Se on lisännyt yksinäisyyttä, sulkeutumista sekä rajoittanut elinpiiriä. Kaikki nämä johtavat herkästi mielen murtumiseen. Oireilu näkyy jo nyt esimerkiksi kriisipuhelimiin tulevien soittojen määrissä ja lähetteissä lyhytpsykoterapiaan. Jo ennen koronaa jonot mielenterveyspalveluihin olivat pitkiä. Syyt ovat valitettavia: psykoterapeuttien määrä ei riitä vastaamaan sairastavien tarpeisiin ja avun hakemisen viidakko muistuttaa mielenterveyspotilaalle enemmän temppurataa kuin suoraviivaista väylää. Mielenterveysongelmiin liittyvä stigma vaikeuttaa tilannetta entisestään.
Onneksi näistä teemoista puhutaan jo avoimemmin. Julkisuudessa mielenterveyden sairauksista on puhunut muun muuassa räppäri Cheek, konkarikansanedustaja Ben Zyskowicz, Vihreiden entinen puheenjohtaja Touko Aalto ja laulaja Paula Vesala. Tämän päivän fiksut nuoret jakavat mielenterveyteen liittyvää tietoa somessa reippaasti. He osaavat myös hakea tietoa ja tietävät, että sitä on saatavilla. On kuitenkin tärkeää, että keskustelua käydään oikeilla termeillä ja myös turvallisten aikuisen aloitteesta.
Helsingin Sanomien artikkelissa 8.1. professori Anna Keski-Rahkonen esittää ongelmaan kahta ratkaisua: terapiatakuuta eli varhaisen hoidon lisäämistä jo perusterveydenhoidossa ja psykoterapeuttikoulutuksen maksuttomuutta. Tällä hetkellä koulutus maksaa terapeuttia kohden jopa 30 000 euroa, jonka kouluttautuja maksaa itse. Europarlamentaarikko Alviina Alametsä on myös tehnyt Helsingin kaupunginvaltuustossa aloitteen mielenterveyden ensiapukoulutuksen järjestämisessä oppilaille ja opettajille.
Alametsän aloite onkin kuntatasolla päätös, johon voimme Pohjanmaallakin tarttua. Olisin itsekin yläasteella hyötynyt mielenterveyden ensiapukoulutuksesta. Jos olisin tiennyt, miten toimia kun kaveri oireilee, en olisi murehtinut ahdistukseen asti yksin tilannetta. Mielenterveyden hoidossa tieto ei lisää tuskaa – omaa oloani olisi helpottanut jo aiheen turvallinen käsittely koulussa. Ehkä olemmekin vihdoin ajassa, jossa hiljaisuudesta voidaan päästää irti, eikä toisen tuskaa enää vähätellä.
Iida Laurila