Koronavirus jyllää ja ravitsemistoimijoiden ahdinko kasvaa

Koronavirus rantautui Suomeen. Valtioneuvosto käynnisti rajoittamistoimenpiteitä alkaen suosituksista päättyen poikkeustilan asettamiseen ja väliaikaisiin lakimuutoksiin. Ihmiset reagoivat välittömästi ja erityisesti pk-yrittäjiltä alkoi kuulua viestiä taloudellisesta ahdingosta. Yrittäjäperhettä lähellä elävänä, en minäkään välttynyt unettomilta öiltä – miten laajalti koronavirus tuleekaan mahdollisesti muuttamaan elämäämme?

Aloin vahvasti viestimään paikallisten yrittäjien tukemiseksi. Samalla aloitin myös poliittisen vaikuttamisrumban alueen kansanedustajiin. Yhteistyö yli puoluerajojen on aina toiminut meillä hyvin, joten tässäkin tilanteessa kansanedustajat ottivat mielellään vastaan kaiken tiedon kentältä – huolimatta puoluejäsenyydestä. Vahvoin viestini oli, että niille toimialoille, johon valtio asettaa elinkeinotoiminnan harjoittamiseen rajoittamispakotteita, pitäisi etukädessä kohdentaa taloudellisia tukimuotoja.

13.3.2020
Aluehallintovirastot antoivat määräyksen yli 500 hengen
yleisötilaisuuksien kieltämiseksi. Aluehallintovirastot antoivat
17.3.2020 määräyksen yli 10 hengen yleisten kokousten ja
yleisötilaisuuksien kieltämiseksi.

Olen
lähes 10 vuotta ollut enemmän tai vähemmän mukana
yökerhotoiminnan pyörittämisessä. Valtioneuvoston suositusten ja
Aluehallintoviraston määräysten myötä keskusteluun nousikin,
että saavatko ravintolat tai baarit olla enää auki? Samaan aikaan
kun mietittiin, että mitä linjaukset tarkoittavat konkreettisesti
ravintola-alalla, alkoivat paikallismediat tutkia miten erityisesti
yökerhot toimivat poikkeustilanteessa: sulkevatko he ovensa vai
toivottavatko edelleen asiakkaat tervetulleiksi. Jos joku yritys
olikin päättänyt pitää ovet auki asiakkaille yli 10 hengen
kokoontumista koskevan linjauksen jälkeen, niin asia nostettiin
lehtien palstoille tai vähintäänkin sosiaalisessa mediassa
keskusteluun. Yrittäjiä haukuttiin välinpitämättömiksi tai
kurittomiksi.

Sympatiani
olivat yrittäjien puolella.

Valtioneuvosto
ei ollut tehnyt vielä tässä vaiheessa linjausta siitä, että
ravitsemistoiminta tulisi sulkea. Kuitenkin sosiaalinen paine
vaikutti siihen, että moni ravintolayrittäjä (erityisesti baarit)
joutui laittamaan omasta tahdostaan tai kansalaisten painostuksesta
lapun luukulle ja käynnistämään henkilöstölomautukset ennen
virallisten rajoittamistoimenpiteiden voimaantulon.

Lopulta
30. maaliskuuta vahvistettiin majoitus- ja ravitsemistoiminnasta
annetun lain väliaikainen muuttaminen, millä rajoitettiin
ravitsemisliikkeiden toimintaa koko maassa. Rajoitukset
ovat voimassa (näillä tiedoin) toukokuun 2020 loppuun asti.
Ravitsemisliike ja siihen kuuluvat sisä- ja ulkotilat
on pidettävä suljettuina asiakkailta.

Tämä
oli tervetullut väliaikainen rajoittamistoimenpide, sillä
ravitsemisliikkeiden sulkemista voidaan pitää tehokkaana keinona
koronavirustartuntojen leviämisen ehkäisemiseksi.

On
kuitenkin huomattava, että perustuslakivaliokunta otti hyvin
perustellun kannanoton esitykseen: Ehdotus merkitsee tietyn
elinkeinon harjoittamisen kieltämistä lähes kokonaan määräajaksi
ja siten hyvin voimakasta puuttumista perustuslain 18 §:ssä
turvattuun elinkeinovapauteen. Lisäksi sääntely rajoittaa
ravintolatoiminnan harjoittajien perustuslain 15 §:ssä tarkoitettua
omaisuuden suojaa. Ehdotuksen arvioidaan lisäävän lomautuksia ja
irtisanomisia ravintola-alalla entisestään.

Lisäksi
perustuslakivaliokunta nosti kiellon aiheuttamien menetysten
kompensoimisen elinkeinonharjoittajille.

Lisäksi ravitsemisliikkeiden toiminnassa on tosiasiallisesti jo
tapahtunut merkittäviä muutoksia ihmisten käytöksen ja
viranomaissuositusten vuoksi. Ottaen huomioon nyt ehdotetun sääntelyn
poikkeuksellisen huomattavat vaikutukset ja vaikutusten äkillisyys
perustuslakivaliokunta pitää välttämättömänä, että lailla
säädetään sekä 3 a §:n mukaisen kiellon aiheuttamien menetysten
kohtuullisesta kompensoimisesta että vaikutuksia lieventävistä
järjestelyistä elinkeinonharjoittajille.

Miten
nykyiset tukipaketit vastaavat tämän hetken tarpeisiin
ravitsemistoiminnassa?

Yleisesti
todettakoon, että valtioneuvosto reagoi ihailtavan nopeasti
yritysten taloudelliseen ahdinkoon. Informaatioähky erilaisista
tukimahdollisuuksista alkoi valua mediaan nopeasti ja eri tukitoimet
eri kohderyhmille rytmitettiin alkavaksi eri ajankohtina: yrittäjien
työttömyysturva, ELY-keskuksen tuki enintään 5 henkeä
työllistäville, Business Finlandin tuki yli 5 henkeä
työllistäville, kuntien tuki yksinyrittäjille, maa-
ja puutarhatalouden tuet sekä Finnveran lainatakaukset
jne.

Ravitsemistoimintaan
lukeutuu: ravintolat ja vastaava ravitsemistoiminta; Ateriapalvelut
ja muut ravitsemispalvelut sekä Baarit ja kahvilat (tilastokeskuksen
yläluokitukset).
Ne ovat siis samaan pääluokkaan
kuuluvaa toimialaa ja varmasti yksi pahiten koronatilanteen
sijaiskärsijöistä eritoten asetetun väliaikaislain myötä,
jolloin osa toimijoista ei voi/saa harjoittaa elinkeinotoimintaa
käytännössä ollenkaan.

Erityisen
tärkeä huomio: kehittämisavustukseksi nimetty avustus on nimensä
mukaisesti kehittämisavustusta. Näin ollen edellytyksenä on, että
toimintaan tulee luoda vähintäänkin uusia innovaatioita, joiden
avulla yritys pyrkii varmistamaan kassavirran kriisin keskelläkin.

Haluankin nostaa
rajoittamistoimenpiteiden vaikutukset ja nykytukien soveltuvuuden
baarien toimintaan.

Voivatko
nykyiset tukitoimet edesauttaa baarien selviytymistä
kriisitilanteessa kun suurimmat tukitoimet ovat
kehittämisrahoituksia? Miten baaritoiminnassa voidaan luoda
rahoituksissa tavoiteltavia innovaatioita, kun niiden pääasiallinen
tehtävä on alkoholin myyminen ja tapahtumien järjestäminen?

Ruokaravintoloille
suotiin edelleen take away toiminta, ja todella hienosti monet
päätyivätkin tähän ratkaisuun jo varhaisessa vaiheessa. Eli
ainakin osalla ravintoloista on mahdollista saada osittain myyntiä
poikkeusaikoinakin.

Puhtaasti
anniskeluravintoloina toimivilla baareilla on hyvin jyrkät
reunaehdot alkoholilainsäädännön vuoksi toiminnan kehittämiselle.
Harvalla on esimerkiksi lisenssejä alkoholituotteiden ulosmyyntiin,
sillä toiminta ei ole kannattavaa kilpailussa vähittäiskauppojen
kanssa. Myöskään tapahtumatoimintaa ei voi/saa toteuttaa. Samaan
aikaan kiinteät kustannukset pyörivät kuten vuokrat ja erilaiset
lisenssimaksut.

Hartain
toiveeni olisikin, että poliittiset päättäjät huomaisivat
ravitsemistoimijoiden ahdingon, ja luvatut uudet tukimuodot
suunnattaisiin mahdollisimman pian erityisesti ravitsemistoiminnan
pk-yrittäjille. Toivon myös erityisesti sen tunnistamista ja
tunnustamista, että ravitsemistoiminta on moninainen kenttä.
Rajoittamistoimenpiteet ovat rajoittaneet toisten alalla toimivien
toimintaa enemmän kuin toisten. Näin ollen myös tulevat tuet on
suhteutettava tähän tosiasiaan.

Lopuksi
haluan vielä tämän kirjoituksen myötä antaa suuret
tsemppiviestit ravintola-alan yrittäjille! Tästä varmasti
selvitään. Ja muistetaan, että tämä tilanne ei ole yrittäjistä
johtuvaa, vaan koronasta.

#Supportyourlocal

Emine Ehrström
Vaasan kaupunginvaltuutettu
Kasvatus- ja opetuslautakunnan jäsen
Työskentelee virkamiehenä, työllisyyden ja maahanmuuton parissa

Voiko v*tutukseen kuolla

Vituttaa. Vituttaa kaikki. Vituttaa yhteiskunta, sosiaalinen media, uutisointi keltaisesta lehdistöstä YLEen ja kaikki siltä väliltä. Vituttaa naapurit, kaverit ja lenkkipolulla vastaan tuleva tuntematon.

Olen 23 vuotta hoitoalan tehtävissä työskennellyt sairaanhoitaja ja työskentelen tällä hetkellä hoivakodin johtajana. Työnantajani on yksityinen ja monien mielestä se itse saatanasta seuraava, hoitajia riistävä sekä vanhuksia hyväksikäyttävä hoivajätti.

Voin rehellisesti ja omasta kokemuksesta sanoa, että se niin kutsuttu riistäjäyritys antaa minulle kaikki mahdolliset resurssit tuottaa erinomaista hoivaa. Mikään hoivakriisi minun tietämykseni ja kokemukseni mukaan ei ole ollut kiinni siitä, etteikö työnantaja antaisi mahdollisuuksia tehdä hyvää työtä.

Minun hoivakotini toimii. Ammattitaitoiset työkaverini tekevät työtään sydämellä, aidosti asukkaistamme huolehtien. Olen kiitollinen työstäni ja kaikista niistä mahdollisuuksista, joita työnantajani minulle ja työyhteisöllemme antaa.

Vitutukseni syynä ei ole pelkästään korona tai se viime vuonna kohistu helvetin hoivakriisi, vaan joidenkin yhteiskunnallisten toimijoiden tapa ratsastaa ja politikoida vallitsevalla tilanteella.

”Yksityiselle ei kuulu varmuusvaraston välineet!”, huutaa asiaan perehtymätön. Toinen tietämätön taas kertoo varmana tietona näkemyksensä yksityisten hoivayritysten tavoitteista päästä eroon vanhuksista ja jättää suojausohjeita noudattamatta. Tätä on raskasta kuulla ja nähdä. Totuus on, että teemme joka päivä kaikkemme asukkaidemme hyvinvoinnin eteen.

Takanani on nyt neljä viikkoa pitkiä työpäiviä ja jatkuvaa valmiustilaa työkavereideni ja asukkaiden hyvinvoinnin varmistamiseksi. Siinä sivussa yritän pitää huolta omasta perheestäni. Samaan aikaan sosiaalisessa mediassa valitetaan etätyön tylsyyttä ja muistutetaan, että nyt vähintäänkin pitäisi opetella jokin uusi taito tai edes vieras kieli, muuten olet heittänyt vallitsevan tilaisuuden tarjoamat mahdollisuudet hukkaan.

Joudun siis myöntymään huonon ihmisen rooliin, häpeämään ja tulemaan koronakriisistä ulos ilman uusia taitoja. Toivottavasti kuitenkin minä, perheeni, työkaverini ja hoivakotimme asukkaat selviävät tästä hengissä.

Me hoitoalalla työskentelevät – ja tarkoitan tässä kaikkia hoivaketjuun kuuluvia, laitoshuoltajista ja roskakuskeista hoitajiin ja lääkäreihin – teemme kaikkemme suojataksemme asiakkaamme ja pitääksemme sairaanhoitoketjut käynnissä.

Median ja yhteiskunnan huutaessa kunnioitusta hoitajille, tärkein tuntuu unohtuvan – ulospääsy kriisistä. Kysymys on nimittäin siitä, miten valmistaudumme Suomen, Euroopan ja koko maailman tasolla seuraavaan virukseen, koska viimeinen tämä ei ole.

Mikä arvostuksen osoitus se on hoitohenkilöstölle, että valaistaan vähän seinää Helsingissä? Voin kertoa, ettei kiinnosta paskaakaan.

Arvostusta voi osoittaa neuvottelemalla asiallisen työehtosopimuksen.

Arvostusta voi osoittaa jättämättä leikkaamatta hoitajien koulutuksesta.

Arvostusta voi osoittaa antamalla työrauhan ja kunnioittamalla annettuja ohjeita.

Se
kiinnostaa. Sillä on oikeasti väliä.

Vihreä, v*ttuuntunut hoivakodinjohtaja Riikka Harjula, Teuva

Arvostusta ja ymmärrystä

Korona-kriisi on pysäyttänyt Suomen lähes kokonaan. Miljoona suomalaista tekee jo etätöitä kotonaan, mutta samalla kymmeniätuhansia ihmisiä on lomautettu tai irtisanottu ja sadoillatuhansilla uhka leijuu ilmassa. Useat yrittäjät ovat hätää kärsimässä ja tulot ovat byrokratian takia nollassa. Moni pelkää konkurssin olevan edessä.

Samaan aikaan kriisin eturintamassa työskentelee hoitajia päiväkodeissa, vanhustenpalveluissa ja tietenkin sairaaloissa. Kriisinkin keskellä opettajat tekevät parhaansa, että koululaiset ja opiskelijat saavat mahdollisimman tasokasta opetusta myös etänä. Kuntien virkamiehet tekevät pitkää päivää auttaakseen eri elämäntilanteessa olevia ihmisiä saamaan tietoa ja löytääkseen parhaat tavat auttaa jokaista.

Suurta huolta herättää etenkin usean ihmisen toimeentulo. Monet joutuvat varmasti ensimmäistä kertaa elämässään Suomen tukiviidakkoon, joka ei todellakaan ole helppo. Moni tulee varmasti yllättymään myös tukien pienuudesta. Onneksi työttömyyden omavastuu ajat on toistaiseksi poistettu ja myös tulonsa menettäneet yrittäjät pääsevät työttömyysturvan piiriin eikä heitä jätetä tyhjän päälle.

Kriisi luo uhan yhteiskunnan ja kansalaisten ylle, mutta myös opettaa asioista. Kriisin keskellä huomataan millainen merkitys sillä usein parjatullakin julkisella sektorilla on ja kuinka tärkeää työtä niillä pienipalkkaisilla naisvaltaisilla aloilla tehdään. Ehkä kriisin jälkeen puheet ylisuuresta turhasta julkisesta sektorista vähenevät.

Voisiko myös olla, että emme tämän jälkeen enää puhu isoilla sosiaalituilla helposti elävistä ihmisistä vaan ymmärrämme laajemmin, kuinka nykyinen systeemi toimii. Byrokratia, joka jopa lamauttaa on suuri este ihmisten jaloilleen nostamisessa. Ehkä useampi tämän kriisin jälkeen ymmärtää, että sosiaalitukien varassa eläminen ei ole mitään helppoa elämää, eikä sellaista elämää omasta halusta eletä. Voisiko kriisi aukaista paremmin myös keskustelun perustulosta. Kriisi selkeästi osoittaa, että se on mahdollisuus eikä uhka.

Ennen kaikkea meidän tulee kriisin jälkeen pitää huoli, että emme tee samoja virheitä kuin 90-luvulla vaan ymmärrämme hyvinvointiyhteiskunnan peruspilareiden tärkeyden. Kriisistä pitää nousta sosiaalisesti ja ekologisesti kestävästi. Yhtään sukupolvea emme voi menettää 90-luvun laman tavoin.

Arvostusta ja ymmärrystä jokaista ihmistä, heidän töitään ja tilannettaan kohtaan, sitä me tarvitsemme kriisin jälkeen entistäkin enemmän.

Tuomas Ojajärvi
puheenjohtaja, Vaasan vaalipiirin Vihreät

Yhteiskunnan jälleenrakennuksesta

Topi Kanerva on Närpiössä asuva sähköautoileva perheenisä ja ohjelmistosuunnittelija.

Nyt kun jälleen uusi kriisi on päällä, monet meistä, myös kovimmatkin markkinatalouden kannattajat, ovat joutuneet avaamaan silmänsä maailman muutokselle. Jos me ymmärrämme ja hyväksymme sen, että nykyinen jatkuvaan kasvuun ja kulutukseen perustuva yhteiskunta on tullut tiensä päähän, voimme siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Se ei välttämättä ole mitenkään dramaattisesti erilainen kuin nykyvaihe, kuten ei 1900-luvun teollistuminenkaan poikennut 1800-luvun globalisaatioyhteiskunnan pelisäännöistä. Monet instituutiot tulevat varmasti säilymään. Yhteiskunnan ja rahan suhdetta pitää toki tarkastella uudelleen.

Tähän mennessä olemme eläneet velaksi sekä rahallisessa että kestävyysmielessä. Pankkijärjestelmämme perustuu uuden rahan luomiseen velaksi. Tällaisessa järjestelmässä jatkuva kasvu on ollut ykkösasia. Voimme tietysti spekuloida, että jatkuvan kasvun ideologiaa ei tarvitse hylätä, jos siirrymme “vihreään” kasvuun. Joidenkin asiantuntijoiden mielestä sellaista kasvun ja ympäristön kestävyyden indikaattorien irtikytkentää ei valitettavasti ole vielä tapahtunut ja on vaikea ennustaa, voiko tapahtuakaan.

Nyt uudenlaisen, nopean kriisin aikana näemme jo selvästi, miten eri logiikalla jatkuvan kasvun markkinatalous ja planeetan kestokyky ovat toimineet. Esimerkkinä tästä on EU-alueella lennetyt “aavelennot”, joissa ei ollut yhtään matkustajaa mukana. Lentämättä jättäminen olisi aiheuttanut slotin menetyksen ja se olisi tullut lentoyhtiöille vielä kalliimmaksi kuin tyhjän koneen polttoaineet. Toinen esimerkki on mainosteollisuuden luomat keinotekoiset tarpeet, joita kuluttaja sitten tyydyttää ostamalla turhakkeita halvalla. BKT kuitenkin kasvaa, koska raha liikkuu. Ympäristön kantokyvyn kannalta tällainen talouslogiikka on järjetön.

Merkkejäkin uudenlaisesta talousjärjestelmästä on jo ilmassa. Nuoret ovat Greta Thunbergin esimerkillä vaatineet oikeutta tuleville sukupolville. Tämä huomattiin myös The Economistin pääkirjoituksessa. Siinä ruodittiin sitä, miten nykyinen talousjärjestelmä ei ole onnistunut lisäämään ihmisten onnellisuutta ja yhteiskuntien resilienssiä.

Nyt kun ilmasto- ja ekokriisin päälle rynnisti terveyskriisi, nämä pidempiaikaiset ja vakavammat kriisit ovat päässeet unohtumaan. Keskustelussa vilisee, kuinka kalliiksi talouden ja palveluiden seisahtuminen kuukaudeksi tai kahdeksi maksaa, mutta kaikilta on unohtunut, että parin vuosikymmenen kuluttua ilmastokriisin kustannukset ovat satakertaiset.

On selvää, että taloutta on elvytettävä. Tässä EKP:lla on suuri rooli. Ekologista jälleenrakennusta voidaan tukea tekemällä isoja infrastruktuurihankintoja valtioiden piikkiin. EU:n rakenne tekee toki tästä vaikeampaa kuin USA:ssa, mutta poikkeusoloissa on pakko luopua normioloihin tarkoitetuista vakaussopimuksista. Suomessa olisi täysin mahdollista ja taloudellisesti järkevää korvata turvevoimaloita tuuli- ja aurinkopuistoilla. Polttolaitosten lämmöntuotanto voidaan korvata isoilla lämpöpumppulaitoksilla Norjan ja Ruotsin malliin. Sen sijaan auringonlaskun alojen tukeminen olisi pitkän päälle haitallista: se keinotekoisesti hidastaa siirtymää tulevaisuuden toimialoihin.

Perinteisesti poliitikoilta on puuttunut sekä pelisilmää että kanttia tarttua talouspoliittisiin työkaluihin sillä tavoin, että se hyödyttäisi yhteiskuntaa kokonaisuutena eikä pelkästään omistavaa luokkaa ja suuryrityksiä. Nyt kun olemme monien vakavien kriisien kynnyksellä, tilanteen korjaamiseen avautuu uudet mahdollisuudet.

Politiikan syvin merkitys

Henna Salo on seurakuntapastori, uskonnonopettaja sekä E-P:n Vihreiden puheenjohtaja

Olen ollut tämän kevään lukion opettajan sijaisena filosofiassa, elämänkatsomustiedossa, psykologiassa ja uskonnossa. Olemme pohtineet lukiolaisten kanssa tänä keväänä uskonnon lukion kursseilla muun muassa sitä, mikä on arkista ja mikä on pyhää. Pyhä on jotain, mikä on ihmisille erittäin tärkeää. Pyhä erotetaan arkisesta ja sitä halutaan suojella säännöin ja normein.

Aiheesta tuli myös viime viikon ylioppilaskirjoituksissa kysymys. Siinä piti analysoida tutkimusta siitä, mikä on suomalaisille pyhää. Ihmisten vastauksissa korostuivat katsomuksesta riippumatta aika arkiset asiat: yksilönvapaus, läheiset ihmiset, lapset, rakkaus, terveys, auttaminen, kotimaa, turvallisuus, taide ja kulttuuri sekä turvallisuus. Voisi siis sanoa: arkinen on pyhää kaikille ihmisille.

Viime viikolla arkeamme horjutettiin. Jouduimme eroon monista edelläolevista, pyhistä asioista. Ehkä vasta siinä vaiheessa, kun tavallinen arki tahtomatta ja odottamatta keskeytyy, huomaamme, miten tärkeää se meille on. Yksilötasolla tämä voi tapahtua yhteiskunnassamme oman tai läheisen äkillisen sairastumisen tai työttömyyden kohdatessa. Nyt erona on se, että koko maailman arki pysähtyi.

Tällä hetkellä arki on pysäytetty siksi, että se voisi mahdollisimman monella palautua ennalleen pandemian laannuttua. Olemme erossa rakkaistamme ja vapauttamme rajoitetaan hetkellisesti siksi, että suojelemme pitemmällä aikavälillä tavallista arkea, mahdollistamme sen säilymisen ja paluun. Säännöt ja normit ovat olemassa siksi, että halutaan suojella pyhää: arkea.

Ajattelen, että pohjimmiltaan kaikki poliittinen työ pyrkii samaan: mahdollisimman hyvän arjen turvaamiseen mahdollisimman monelle yhteiskuntamme jäsenelle. Puolueet ja kokoukset ovat olemassa samasta syystä kuin normit ja säännöt. Haluamme suojella pyhää: arkea. Kunnan ja valtion tärkeimmät toiminnot huolehtivat lasten hyvinvoinnista ja koulutuksesta, terveydestä ja turvallisuudesta sekä yksilönvapaudesta ja kulttuurista. Juuri niistä kaikille ihmisille tärkeistä asioista.

Hallinto, virkamiehet ja poliittiset päättäjät joutuvat myös poikkeustilanteessa koville ja suureen vastuuseen. Monissa yhteiskunnan kantavissa rakenteissa on jouduttu toteuttamaan isoja muutoksia lyhyessä aikataulussa. Se työ on enimmäkseen näkymätöntä. Jos siinä tapahtuu virheitä, ne kyllä huomataan. Paineet ovat siis suuret.

Toivottavasti nyt kriisin aikana myös politiikassa tulee näkyväksi se, mikä on todella tärkeää. Se, että tehdään yhteistyöllä töitä yhteisten asioiden ja sen tavallisen arjen hyväksi. Otetaan vastuuta toisistamme. Se kantaa pidemmälle kuin poliittisten irtopisteiden ja näyttävien irtiottojen tavoittelu.

Toivottavasti myös ymmärrämme paremmin nyt, miltä lähimmäisestä tuntuu, kun se oma arki pysähtyy sen yllättävän tilanteen vuoksi. Kun tämä yhteinen kriisi on ohi, toivottavasti kokemuksemme kannustaa meitä yhä paremmin huolehtimaan siitä, että kaikille kansalaisille saataisiin kaikkina aikoina taattua mahdollisimman hyvä arki. Yhteiskunnan yhteistyö ja turvaverkot pelastavat paitsi silloin, kun kriisi on kaikille yhteinen, niin myös silloin, kun se osuu vain joidenkin yksilöiden kohdalle.

Sillä kaikkina aikoina, ei vain pandemian aikana, kaikkien hyvä arki on meidän yhteinen asiamme. Yhden pahoinvointi vaikuttaa muihinkin ympärillä. Se on sinunkin asiasi, kun naapurisi seinä palaa. Korona-virus on siitä konkreettinen osoitus. Jos ei sairastuneesta huolehdita, epidemia leviää. Samallalailla, jos ei lapsen koulumenestyksestä huolehdita tarpeeksi varhain, se johtaa yhä pahempiin ongelmiin. Tai ihan maailman tasolla: jos ei luonnosta huolehdita, se johtaa yhä pahempiin ongelmiin. 

Yhdessä luomme sellaisia sääntöjä ja normeja, lakeja ja rakenteita, joilla suojelemme ihmiskunnan tavallista arkea.

Henna Salo

Ihme ja kumma

Kirjoittaja Marko Koivuniemi on Jalasjärveläistynyt koskenkorvalaanen kolmen lapsen isä, tietohallintopäällikkö. Uskonnoton juhlapuhuja ja liian monesta asiasta kiinnostunut elämänkoululainen.

Samoihin aikoihin 1980-luvun alkupuolella kun pieni arkeologi-Marko sukelteli Koskenkorvan ”Kokoonmontun” syvyyksissä tai kaivauksillaan löysi koiraeläimen leukaluun ilmestyi myös ”Ihme ja kumma”-lastenlaulu, josta on elämän ohjenuoraksi vielä 43-vuotiaallekin Markolle.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.

Ja myös isompaakin.

Luonto ja sen monimuotoisuus on kiehtonut minua aina ja yritän tuon uteliaisuuden ja ihmettelyn välittää myös omille lapsilleni. Apua on onneksi paljon saatavilla, vaikkapa luonnon itsensä lisäksi kirjasto, Avara Luonto -ohjelmat ja Jalasjärven luontoyhdistys Luhurikka.

Yhdessä lapsieni kanssa näemme mieluusti hieman vaivaa saadaksemme sisälle eksyneet hämähäkit purkkiin pihalle toimitettavaksi samalla ihmetellen hienoa luontokappaletta sen sijaan että tylysti liiskaisimme tunkeilijan. Sadesään jälkeen asfaltille eksyneen kastemadon luikertelu kämmenellä on aina yhtä kiehtovaa ja elämän kunnioittamisen kannalta opettavaista päästää kiemurtelija turvaan pehmoisempaan maaperään.

Luonnon monimuotoisuus tarjoaa jatkuvaa ihmettelyn aihetta, mutta nykyään entistä enemmän myös jatkuvaa huolta. Ihmiskunta levittäytyy tehokkaasti ja luonnon tehtäväksi jää väistyä, kuihtua ja usein vain kuolla pois lukuunottamatta sitä osaa jota voidaan käyttää hyväksi. Vaikka juuri nyt elämme aikoja, joissa luonto muistuttaa vahvuudestaan, niin usein luonto on se heikompi osapuoli, joka tarvitsee tukemme.

Heikompien puolustaminen on minulle tärkeää – valitettavasti aina ei niin ole ollut. Silmälasipäinen ja tukeva poika oli helppo kohde koulukiusaamiselle mutta tein sen raukkamaisimman ratkaisun ja siirryin itse kiusaajaksi käyttäen sanavalmiuttani ilkeyksiin. Lunastin paikkani porukassa halpamaisella tavalla. Olenkin kahdelta kiusaamaltani ihmiseltä pyytänyt anteeksi – se on vaikea paikka vuosien jälkeenkin koska se voidaan nähdä vain omantuntonsa valkopesuna. Sitäkin se varmaan on. Mutta halusin silti ilmaista että en ole unohtanut ja että tiedän tehneeni väärin.

Vihreyskin usein nähdään – tai ennen kaikkea halutaan nähdä – viherpesuna. Temppuna, jolla kolkuttava omatunto vaiennetaan mutta ei sen enempää. Nämä mielipiteet tulevat usein tahoilta joille on hyvin vierasta ajatella luontoarvoja muuten kuin rahan ja materiaalisen hyödyn kautta. Itselleni vihreys on inhimillisyyttä ja huolenpitoa, vastuunkantoa myös yhteisestä maapallostamme.

Ilmastonmuutos ja saasteet eivät rajamuodollisuuksista välitä ja esimerkiksi sukupuuttoon kuollut kiinanjokidelfiini on menetys koko maailmalla eikä vain Kiinalle. Liekki joka 20 miljoonaa vuotta maapallolla paloi on ihmisen toimien vuoksi sammunut iäksi. Suomenkin puhdas ja kaunis luonto on suojelemisen arvoinen – ikimetsien ja soiden suojelun lisäksi esimerkkinä voisi mainita vesikon joka on meiltä jo hävinnyt ja mahdollista toiveita paluusta estää tehokkaasti tarhoilta karannut vieraslaji minkki.

Poliittinen ilmapiiri on viime vuosikymmeninä muuttunut. Puoluekartalle on noussut uusia tulokkaita – toiset jäädäkseen ja toiset hetken kuluttua kadotakseen unholaan. Vihreät ovat kehittyneet yhden asian liikkeestä yleispuolueeksi, jolla on tarjota arvomaailmansa mukaista politiikkaa koko Suomelle.

Vieläkin on paljon kuntia, joissa kuntavaaleissa ei ole ikinä ollut yhtään vihreää ehdokasta. Jonkun on siis näytettävä tietä ja uskallettava. Vuonna 2012 pidetyissä itsenäisen Jalasjärven kunnan viimeisissä kuntavaaleissa olin ainoana ehdokkaana. Tulevassa emäpitäjässä Kurikassa ei ehdokkaita ollut lainkaan. Viitisen vuotta paikkakunnalla tuolloin asuneena äänipottini oli ilman kampanjointia 15 kappaletta. Ei mikään äänivyöry, mutta kuitenkin osoitus että Vihreät ovat olemassa ja kuntavaalikartalla.

Vuonna 2016 Jalasjärvi liitettiin Kurikkaan ja vuonna 2017 oli uusien kuntavaalien aika: ehdokaslistalle saatiin tuolloin jo 7 nimeä ja edustettuina Kurikan kaikki kolme keskusta: kanta-Kurikka, Jalasjärvi ja Jurva. Äänimäärällä 505 saatiin kertaheitolla läpi 2 edustajaa. Ihmiset uskalsivat katsoa ennakkoluulojen läpi ihmistä – antaen hänelle aikaa kertoa mitä vihreys hänelle on ja mitä se hänelle tarkoittaa. Miten vihreiden arvot ja maaseudun arvot ovat pitkälti yhtä: puhdas luonto ja puhdas ruoka lähellä tuotettuna.

Nyt on seuraavan edistysaskeleen aika. Vihreä lakeus -kampanja rohkaisee asettumaan ehdolle sielläkin missä ehdokkaita ei vihreillä ole aiemmin ollut. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa. Kuljetaan, hämmästellään ja kummastellaan yhdessä – Vihreä lakeus kaipaa meitä, jotka uskallamme ottaa ensimmäisen askeleen. Sen jälkeen kaikki on helpompaa.

Marko Koivuniemi

Huomio nuoriin naisiin

Henna Rantasaari on Seinäjoella asuva kaupunginhallituksen jäsen, opettaja sekä äiti. Kaupunginvaltuustossa Rantasaari on toiminut vuodesta 2013.

Havainnollistavat kuvat väestökehityksestä ovat tulleet viime aikoina tutuiksi. Vähän näkökulmasta riippuen vaihtelevat kuvien sävyt ja värit, mutta perussanoma on sama: väki sekä maassa että maakunnassa vähenee ja lapsia syntyy koko ajan vähemmän.

Tämän päivän graafit nähtiin Ilkka-Pohjalaisessa (8.3.2020) koskien yläkouluja ja niiden katoa kunnista lasten vähenemisen myötä, eikä päätoimittajakaan maalaillut ruusuista tulevaisuutta hyvinvointiyhteiskunnasta samaisessa julkaisussa. Ongelma on valtakunnallinen, mutta ratkaisuja on etsittävä myös paikallisesti.

Tilastot kertovat, että useimmat muutot paikkakuntien välillä tehdään ennen 35 ikävuotta. Opiskelupaikoilla ja ensimmäisillä työpaikoilla on siksi valtavan suuri merkitys. Minne nuoret, ja heistä etenkin naiset, päättävät sijoittautua, sinne on todennäköisesti luvassa tulevaisuudessa myös lisää lapsia.

Tässä valossa meidän tulisi tarkastella kaikkia tekemiämme päätöksiä ja etenkin sitä työtä, jota vetovoiman eteen tehdään. Me teemme tällä hetkellä hurjasti töitä tavoittaaksemme yritykset ja näemme valtavasti vaivaa saadaksemme nelikaistaisia nopeita teitä. Tämä on tärkeää, mutta siinä rinnalla tulisi vähintään sama työmäärä käyttää myös nuorten naisten houkutteluun, jotta alueemme syntyvyys nousisi.

Kärjistäen tilanteesta kertoi kaiken parin viikon takainen someseinäni, joka täyttyi kuvista maakunnan miehistä, jotka olivat lobbaamasta ministeriössä maakunnan teistä. Tärkeä asia ja tärkeät miehet, mutta kovin mielelläni näkisin nämä samat miehet samalla voimalla muullakin asialla edistämässä alueen elinvoimaa. Ja heidän rinnallaan myös muutaman naisen.

Me Etelä-Pohjanmaalla olemme monessa asiassa kovin miehisiä. Vaasan vaalipiirissä kansanedustajat ovat pääosin miehiä. Etelä-Pohjanmaan liittoa johtavat miehet ja aika monen kunnan johtajatkin ovat miehiä. Miehiä, jotka tilastojen valossa harvoin jäävät kotiin lastensa kanssa, jotka harvoin pyöräilevät töihin ja jotka harvoin pohtivat päätöstensä sukupuolivaikutuksia. Ajattelen lämpimästi etelä-pohjalaisista miehistä ja uskon vahvasti, että myös he pystyvät halutessaan politiikallaan huomioimaan erilaiset ryhmät. Tulevaisuuden turvataksemme tarvitsemme kuitenkin entistä monimuotoisempaa politiikkaa ja etenkin monimuotoisempia päättäjiä, eri-ikäisiä naisia ja miehiä.

Seinäjoen kaupunginvaltuustossa naureskeltiin taannoin, kun puheissa vilahti feministinen lumenauraus. Itse tulin naurahteluista surulliseksi. Feministinen politiikka perustuu siihen, että arvioidaan päätösten vaikutukset ja pyritään siten luomaan kaikille tasa-arvoista ympäristöä. Feministisellä politiikalla ei haluta sortaa ketään, vaan tehdä näkyväksi se, miten päätöksemme vaikuttavat eri ryhmiin.

Myös Keskustaopiskelijoiden liittokokous vaati feminististä aluepolitiikkaa avuksi polarisoitumiseen. He näkevät nuoret aikuiset avainryhmänä, jonka avulla ratkaistaan kärjistynyt poliittinen ilmapiiri, alueiden elinvoima ja väestökehityksen tuomat haasteet. Meidän täytyykin niin kaupunkina kuin maakuntanakin osoittaa, että tärkeiden yritysten ja elinkeinoelämän vaatimusten rinnalla me huolehdimme myös muiden tärkeiden ryhmien eduista. Vain siten saamme ne tarvitsemamme nuoret pysymään ja pesiytymään, varmistamaan elinvoimainen Etelä-Pohjanmaa tulevaisuudessakin. 

Henna Rantasaari

Menettämällä sain

Marko Perälä on vaasalainen lähihoitaja, muusikko, kulttuurivaikuttaja sekä varavaltuutettu. Perälä toimii myös Vaasanseudun Vihreiden varapuheenjohtajana.

Syksyllä elämä järkkyi, kun kohtasin yhden elämäni pahimmista onnettomuuksista: asuntoni paloi. Palossa menetin kolme kissaa ja valtavasti tavaraa. Koti meni. Koko kerrostalo, 17 asuntoa, meni asuinkelvottomaksi.

Olen koko ikäni uskonut yhteiseen tekemiseen. Yhdessä saa enemmän aikaan ja on mukavampaa. Rakastan yhteisöllisyyttä. Siksi olen ison osan elämästäni ollut mukana erilaisissa yhdistyksissä, projekteissa tai bändeissä. Yhdessä saavuttaa enemmän. Miten tämä liittyy aiheeseen?

Autetaan toisiamme

Menetin siis erään torstai-illan aikana melkolailla ”kaiken”. Shokki vei melkein toimintakyvyttömäksi. Jouduin sumuun, joka oli kuin painajainen, paitsi liian todellinen. Nukuimme aluksi vaimon kanssa äitini luona. Shokissa, pelokkaina, ”kaiken” menettäneinä.

Torstaina silti tapahtui jotain, jota on vaikea kuvailla sanoin, mutta yritän.

Kun onnettomuuden laajuus alkoi valjeta, alkoivat toimia myös erilaiset järjestöt. Paikalla oli nopeasti SPR. Kaikki jotka halusivat, saivat apua. Sosiaalitoimesta oltiin nopeasti yhteydessä. Tiedotettiin mahdollisista asunnoista, joita olisi vapaana. Kerrottiin kriisiavusta, jolla voisi ostaa vaatteita ja muuta tarpeellista. Samaan aikaan kun talo oli vielä liekeissä, saimme jo apua.

Minulla ja vaimolla on laaja sosiaalinen verkosto. Koska olemme olleet niin monessa asiassa mukana, on tuttavia kertynyt. Minä seurasin sammutustöitä ja vaimoni oli sairaalassa. Hän sai sinne apua ystäviltämme illan aikana. Meidän molempien puhelimiin alkoi sataa avuntarjouksia, samoin sosiaalisen median kautta. Emme millään olisi pystyneet tekemään yksin oikein mitään. Ystävät alkoivat koordinoida apua. Se apu ei jäänyt vain meihin kahteen, vaan levisi laajemmalle.

Torstai-illasta ja yöstä alkaen ystävämme ja tuntemattomat ihmiset hengittivät puolestamme. He kantoivat meitä kun omat jalat ei kantaneet. He kuskasivat meitä, opastivat, toivat meille tarpeita kalsareista hammasharjoihin. Nämä ihmiset olivat demareita, vassareita, persuja, kokkareita, kepulaisia, RKP:läisiä, vihreitä ja nukkuvia. Ihmisiä. Saimme apua seurakunnalta, sosiaalitoimistosta, SPR:ltä, ystäviltä ja tuntemattomilta. Monet yritykset, joiden kanssa tiemme oli eri yhteyksissä ristennyt, auttoivat. Lista on hyvin pitkä.

Kuka tahansa voi yhtenä hetkenä olla tilanteessa, jossa auttajasta tulee autettava. Suomessa on paljon hienoja järjestöjä sekä instansseja, joista saa apua tarpeen tullen. Se tekee meidän maasta hienon. Me saamme nostettua ihmisen jaloilleen, kun maa pettää alta, ja voimme auttaa ihmistä saamaan elämän syrjästä uudelleen kiinni.

Meillä on kaikilla jotain, mikä yhdistää meitä. Me voimme olla politiikan linjauksissa eri mieltä. Silti saatamme fanittaa samaa bändiä tai meillä on yhteinen rakkaus elokuviin. Saatamme seurata samaa urheiluseuraa ja pidämme samasta ruoasta. Kun näemme toisiamme tekemisen parissa vaikka yhdistyksissä, näemme sen mikä meitä yhdistää. Se luo siteitä meidän välillemme ja yhdistymme jaetun kokemuksen kautta. Yhteistyössä on voimaa. Samalla opimme toisistamme jotain.

Itken ja huudan kuolleiden kissojeni vieressä. Palomiehet antavat minun olla siinä hetken ja hyvästellä rakkaat ystävät. Sitten he siirtävät minut syrjään, että en ole itse vaarassa. Talo edelleen palaa ja tuntuu, että mikään ei pysäytä liekkejä. Tästä hetkestä ei mene kauaa siihen, että meillä on asunto.

Sinne tuli selvinneen kissamme seuraksi kaksi kissanpentua. Meille järjestetään tukikonsertti. Meillä on sohva ja pyykinpesukone, tietokone ja astioita. Katto pään päällä ja sänky. Meidät nostettiin jaloillemme ja meidät kannettiin kohti elämää.

Alussa kirjoitin, että menetin ”kaiken”. Yritän mutkien kautta kertoa että sain enemmän. Kuten kirjoitin, olen aina uskonut yhdessä tekemiseen ja yhteisöllisyyteen. Näin nyt aitiopaikalta mitä se on.

Olen aina uskonut ihmisiin ja ihmisten hyvyyteen. Suomessa on aina elänyt “suo, kuokka ja Jussi”- sekä “kökällä rakennetaan naapurin torppa” -mentaliteetti.

Ja ne perkeleen verot.
Maksan ne ihan mielelläni.

Yhdessä olemme enemmän. Kunnioitetaan toisiamme. Ollaan eri mieltä, mutta kuunnellaan toisiamme. Voimme aina oppia jotain siitä, miten muut ajattelee. Harvoin asiat on mustavalkoisia, niissä on harmaan eri sävyjä. Me ihmiset voimme tuoda värejä sinne harmauteen.

Yhdessä!

Marko Perälä

Jaksamisen Rajamailla

Laura Ala-Kokko on Vihreä Vaasan kaupunginhallituksen jäsen, Lakeuden Vihreiden Naisten puheenjohtaja sekä valtakunnallisen Vihreät Naiset ry:n 2. varapuheenjohtaja.

Kovin pitkään on jatkunut tehokkuuden ihannoinnin aikakausi. Tehokkuus ja omistautuminen työlle ovat hallinneet kärkipaikkoja arvostuksen ansaitsemisen asteikolla. Sitä olen itsekin arvostanut, ja sillä olen olettanut arvostusta saavani. Aina välillä joku on jossain kolumnissa muistuttanut, että otathan aikaa myös itsellesi. Muista levätä. Sankarin viitta on asetettu herkimmin sen olkapäille, joka tekee töitä loppuunpalamisen reunalla keikkuen, mutta on niin fiksu, että muistaa pitää itsestään huolta. Niin vahva, ettei sitten kuitenkaan romahda.

Etenkin nuorten naisten kohdalla ylikuormittumisen ja uupumisen on todettu olevan kasvava syy sairauspoissaoloille. Osin tämä saattaa johtua siitä, että jaksamisen ongelmista uskalletaan nykyisin puhua enemmän, mutta se ei selitä kaikkea. Meidän väsymme ei enää ole fyysistä, vaan henkistä, eivätkä lehtijuttujen hyvää tarkoittavat ohjeet ole auttaneet kääntämään sairauspoissaolojen määrää laskuun.

Huono omatunto asioista on ainakin minulle suurin väsymyksen syy. Tämä blogiteksti on lähes kuukauden myöhässä, ja koen siitä huonoa omaatuntoa. En muista aina maksaa laskujani ajoissa, ja koen siitä huonoa omaatuntoa. Koko elämäni olen hokenut itselleni, että rutiinien täyttämä elämä on pahin mahdollinen kohtalo, mutta nyt ihanimmalta vaihtoehdolta tuntuu olla töissä jollekin muulle kahdeksasta neljään, jättää työt töihin, tulla kotiin, tehdä ruokaa, katsoa teeveetä hetken ja mennä nukkumaan. Koen huonoa omaatuntoa, kun en jaksaisikaan tavata ystäviä tai kehittää itseäni uuden harrastuksen parissa. Kunnollinen ihminenhän muistaisi myös pitää kunnostaan huolta ja syödä terveellisesti, sillä se auttaa jaksamaan. On huono omatunto, kun en käynytkään lenkillä ja söin taas pakastepitsan lounaaksi. Sosiaalisessa mediassa muut kuntoilevat ja tekevät terveellistä ruokaa siisteissä ja tyylikkäissä asunnoissaan.

Haluan ottaa aikaa asioille, joista nautin. Ihan tosissani haluan edistää terveyttäni ja nauttia siitä. Juuri niin käsketään tekemään, ettei ylikuormittuisi. Mutta siitähän tulee huono omatunto, kun valitsee jonkun mukavan asian tylsän velvollisuuden sijaan! Siinä sitä sitten on nauttivininaan leffaillasta, kun mielessä kalvaa että se blogitekstikin piti kirjoittaa.

Vaikka työelämä on muuttunut radikaalisti viimeisten vuosikymmenten aikana, normi on yhä työn suorittaminen noin kahdeksan tuntia päivässä, viisi päivää viikossa, työpaikalla. 2020-luvulla on jo aika alkaa tosissaan purkaa tuota normia. Yhä harvemman työ on sellaista, joka automaattisesti jää työpaikalle työpäivän jälkeen. Ajatustyöläinen tekee tahtomattaan töitä myös sen rennon leffaillan aikana, ja se kuormittaa. 

Asiaa on tähän saakka ratkottu lähinnä kehottamalla meitä yksilöitä miettimään, miten voisimme itse ehkäistä uupumistamme. Varmasti kaikista näistä keinoista on jotain apua jollekulle. Päätös ja vastuu on kuitenkin jätetty yksilölle, vaikka selvästi kyseessä on koko yhteiskuntaamme vaikuttava ongelma. 

Meidän tulee vihdoin yhteiskuntana uskaltaa etsiä ihan tosissamme syytä sille, miksi ihmiset uupuvat. Sen jälkeen meidän tulee uskaltaa tehdä tarvittavat toimenpiteet. Meidän on uskallettava luopua ajatuksesta, että työpaikalla vietettyjen tuntien määrä mittaa työn tehokkuutta tai vastaa todellisten työn tekemiseen käytettyjen tuntien määrää. Kun työn luonne on sellainen, että se väistämättä seuraa tekijäänsä kotiin, eikö olisi aivan oikeutettua vähentää virallisten työtuntien määrää?

Kauan on jo hoettu mantraa siitä, että hyvinvoiva työntekijä on tehokas työntekijä. Siirrytään nyt puheista tekoihin.

Laura Ala-Kokko

Huomasitko kun maa järkkyi?

Mikko Jokipii on Vaasan Vaalipiirin Vihreiden toiminnanjohtaja, kurikkalainen kaupunginhallituksen jäsen sekä kirkkovaltuutettu

Tiistaina Suomessa äänestettiin. Tiesitkö sitä? Ellet tiennyt, lukeudut suureen enemmistöön. Tiistaina Suomen Evankelis-luterilaisen kirkon valtuustot ja papit äänestivät kirkolliskokousvaaleissa sekä hiippakuntavaltuuston vaaleissa, ja tulos julkistettiin keskiviikkona: kirkolliskokoukseen valittiin jälleen 64 maallikkoedustajaa ja 32 pappisedustajaa.

Papit valitsivat kirkolliskokouksen pappisedustajat lääninrovastin johtamassa kokouksessa. Maallikkoedustajien vaalissa äänioikeutettuja olivat kirkkovaltuustojen, seurakuntaneuvostojen ja yhteisten kirkkovaltuustojen maallikkojäsenet – tämän vuoksi vaali ei juuri koskaan saavuta suurta huomiota. Kovin moni suomalainen ei kuulu kirkkovaltuustoon tai seurakuntaneuvostoon, tai satu olemaan pappi.

Mutta tällä vaalilla oli merkitystä.

Mennään vaalin tulokseen tuota pikaa, avaan ensin teille omia taustojani.

Liityin takaisin kirkkoon pari vuotta sitten, kun alkoi ärsyttää. Ärsytti, kun kuulin miten maakunnassa ja kotimaassa kohdeltiin esimerkiksi homoseksuaaleja seurakunnissa. Ärsytti, kun kuulin kivikautisia puheita naispappeutta vastaan, ja puhetta eheytysterapiasta ja muusta mukatieteestä. Totesin että ainut tapa muuttaa asioita on olla muuttamassa niitä itse. Saavutimme kaksi paikkaa poliittisesti sitoutumattomalla Tahdon Kirkossa -listalla Kurikassa.

Tähän väliin toivon synninpäästöä: en ole ollut paras kirkkovaltuutettu Kurikassa. Olisin voinut tehdä paljon enemmän seurakunnan eteen, olla enemmän läsnä. Olen ollut rivijäsen joka ei ole juurikaan ottanut kantaa, asioihin joista ymmärrän paljon vähemmän kuin kokeneimmat kollegani. Mielestäni Kurikan seurakunnassa työskentelee hyviä pappeja, kanttoreita ja se myös on hyvin johdettu seurakunta.

Tiistaina pääsin kirkkovaltuutettuna antamaan ääneni Avara Kirkko -listalle, joka edustaa niitä arvoja joita itsekin edustan: kaiken ytimessä on kaikille avoin kirkko, vailla seksuaalivähemmistöjen tai naispappien syrjintää.

Keskiviikkona maa järkkyi. Kautta maan peräti 21 paikkaa pappislistalta menivät henkilöille jotka edustavat yllämainittuja arvoja. 21/32. Maallikkolistalla ainakin n. kolmannes myös edustaa näitä arvoja, ja tottakai paikkoja ottivat myös vanhoillisemmin ja konservatiivisemmin seurakunnan näkevää väkeä.

Tulos yllätti melkolailla kaikki. Varsinkin pappislista heilahti selkeästi kannattamaan avoimempaa ja hyväksyvämpää kirkkoa. Äänestys kertoi että juuri meidän seurakuntiemme keskeiset tekijät, niiden teologiset ja hengelliset asiantuntijat – papit – ovat ottamassa kaikkia mukaan. Aidosti.

Mitä tämä sitten tarkoittaa?

Tämä on viesti piispoille. Tämä on viesti siihen miten Raamattua tulkitaan, millaista ihmiskäsitystä kirkossa rakennetaan ja millaisia nimityksiä kirkko tekee.

Tämä on aidon lähimmäisenrakkauden ilmentymä.

Hyvää ystävänpäivää kaikille.

Mikko Jokipii