Kurikan noin 21 000 asukkaasta noin 27% on yli 60 -vuotiaita. Vuosien 2016 – 2026 aikana yli 65 -vuotiaiden määrän ennustetaan kasvavan 13% ja yli 85 -vuotiaiden määrä 17%. Tämä asettaa kunnan tärkeiden ratkaisujen äärelle, jotta vältyttäisiin liian suurelta hintalapulta ja terveydenhuollon kantokyvyn romahtamiselta. Kurikka on rakenteellinen malliesimerkki maaseudulla.

Eliniän pidentyessä ja suurten ikäluokkien määrän kasvaessa, nousee kysymykseen ennaltaehkäisevät toimet – koskien niin ikäihmisten terveyttä ja hyvinvointia, kuin myös julkisen puolen kantokykyä tuottaa erilaisia palveluita.

Erilaisten ennusteiden mukaan koskien iäkkäämpien ihmisten määrän kasvua vuoteen 2040, huollettavia henkilöitä tulee olemaan 2,05 -kertainen määrä yhtä työntekijää kohden. Pienissä ja keskisuurissa kunnissa tämä näkyy kaikista selkeimmin, sillä työikäisten määrä voi olla suhteessa vähäisempi. Tässä kohdin tuleekin nähdä mahdollisuus luoda ja lisätä työpaikkoja integroimalla julkisen puolen, sekä yksityisen sektorin palvelut.

Yritykset myötävaikuttavat kunnan talouteen ja niiden rooli kunnantaloudessa on tärkeä, sillä vetovoimaiset yritykset luovat työpaikkoja ja tuovat verotuloja kuntaan. Julkisen ja yksityisen sektorin monipuolinen yhteistyö kattaa ikäihmisten terveyden ylläpidon, esimerkiksi erilaisten liikunta-, kuntoutus- ja kulttuuripalvelujen kautta.

Laaja yhteistyöverkosto

Laaja yhteistyöverkosto kattaa julkisen ja yksityisen sektorin. Se takaa potilaalle suoran yhteyden saada kokonaisvaltaista tukea ja hoitoa. Pääteema on myötävaikuttaa potilaan terveyteen, toimintakykyyn ja hyvinvointiin siten, että hän pärjää itsenäisesti perusaskareiden äärellä. Yhteistyöverkoston avulla pienennetään akuutteja tapaturmia, leikkauksia ja muun muassa kalliin laitoshoidon tarvetta.

Verkoston sisällä kommunikaation tulee toimia jokaisen ammattitahon suuntaan. Verkosto ei koske vain yksityisten palvelutarjoajien katon alla tuotettavia palveluilta, vaan laajaa yhteistyötä eri tahojen välillä, niin ettei palveluiden hinta käy liian suureksi asiakkaalle. Tahoja voivat olla esimerkiksi kuntoutuspalvelut, liikuntapalvelut, lääkäri- ja terveydenhuoltopalvelut, mielenterveyspalvelut, sekä erityisesti haja-asutusalueilla liikennepalvelut, jotta sellaiset joilla ei ole omaa autoa pääsevät harrastuksiin. Lisäksi etenkin ikäihmisten kohdalla mahdollinen yksinäisyys ja sen negatiiviset vaikutukset terveyteen tulisi huomioida kaikissa palveluissa.

Laaja yhteistyöverkosto kattaa myös sen, että ikäihminen saa tiedon erilaisista palveluista eikä joudu itsenäisesti niitä etsimään esimerkiksi internetistä. Tiedon on oltava selkeästi esillä ja siitä tulee kertoa verkoston jokaisen tahon kautta ilman minkäänlaisia rajavetoja vastuualueisiin vedoten.

Taloudellinen tilanne ei saa estää liikunnan harrastamista

Terveys ei ole muuttumaton asia, vaan edellyttää aktiivista toimintaa. Liikunta- ja kuntoutuspalveluilla on suuri merkitys jokaisen ihmisen terveyteen. Säännöllinen liikunta vaikuttaa monin tavoin terveyteen, kuten sairauksien ennaltaehkäisyyn ja jälkihoitoon, kuntoon, jaksamiseen, voimantuottoon, arjessa pärjäämiseen, tasapainoon, liukastumisten välttämiseen, muistiin, mielenterveyshaasteisiin, sosiaalisuuteen, sekä lihavuuteen.

Liikunnan tärkeyttä ei tule missään nimessä vähätellä ikäihmisten hoidossa ja tässä ennakointi on erityisen tärkeässä roolissa. Monella ikäihmisellä eläkeraha voi olla hyvin pieni. Eläketurvakeskuksen sivujen mukaan pienintä eläkettä saavat Etelä-Pohjanmaalaiset eläkeläiset, joista monella eläkeraha voi olla alle 1250 euroa kuukaudessa. Taloudellinen tilanne ei saa olla este liikunnan harrastamiselle. On arvioitu, että jos ikäihmisten toimintakykyä ylläpidettäisiin kuntoutuksen ja ohjatun liikunnan tukemana, tehtäisiin sillä noin miljardin säästöt. Näin ollen erilaiset rahalliset tuet esimerkiksi liikuntaan eivät olisi kulueriä vaan investointeja.

Kyse ei ole loppupeleissä vain varojen jakamisesta, vaan myös verotulojen lisäämisestä. Suurten ikäluokkien määrän kasvu suhteessa veronmaksajiin luo tilanteen, missä on osattava toimia ennen kuin sattuu. Ilman oikein kohdennettuja investointeja ei luoda toimivia työkaluja ja tässä säästöjen ei tulisi olla keskiössä, vaan kyky katsoa kulujen tuolle puolen.

Investointi nyt järkevästi rakennettuun kokonaisuuteen tuottaa säästöjä pidemmällä aikavälillä lisäten työpaikkoja ja maaseudun houkuttelevuutta, luoden tasavertaisuutta, sekä pitäen huolen ikääntyvän väestönosan hyvinvoinnista.

Hanna Härkönen
Yrittäjä, kuntavaaliehdokas, Kurikka

Kuten tiedämme, kunnat ja kaupungit koostuvat kaupunginosista, alueista sekä erilaisista rajatuista sosiaalisista ympäristöistä. Nämä osaset sisältävät paljon tietoa yksittäisestä alueesta ja yhteisöistä, mutta myös laajemmin koko kaupungista/kunnasta. Varmasti jokainen meistä tunnistaa puheen siitä yhdestä paikasta, jossa asuu sellaista ”tietynlaista” väkeä. Tai kouriintuntuvampi toteamus, että tuolla alueella asunnot maksavat sitä ja tätä.

Alueiden tasa-arvoiseen kohteluun pyrkiminen on mielestäni elinvoimaisen ja kehittymiskykyisen kaupungin/kunnan merkki. Kun alueita kehitetään tasapainoisesti ja myös reuna-alueiden palveluista pidetään huolta, kantaa se pitkälle tulevaisuuteen niin asukkaiden hyvinvointina kuin alueiden vireytenä sekä toimivuutena. Melko suuri väestönosa on asunut kunnassa, joka on kohdannut kuntaliitoksen tai useita ja tietää, mitä muutoksia se tuo eteen mm. palveluiden suhteen. Etenkin kylät ja reuna-alueet tarvitsevat edelleen mm. julkisia kulkuyhteyksiä, tasa-arvoiset harrastusmahdollisuudet sekä peruspalveluita, myös siellä ns. ”perähikiällä”. Todettava kuitenkin on, että saavutettuja etuja on toisinaan hankala pitää – mutta hyvään kompromissiin tulee vähintään pyrkiä.

Alueilla on myös sellaisia ominaisuuksia, joista keskustellaan toisinaan hyvinkin värikkäästi. Näitä ovat esimerkiksi vanhat, vähän rähjäiset ja autiot, mutta ah niin rakkaat talot, jotka jököttävät arvokkaan tontin päällä vuosikymmenestä toiseen. Ne ovat tärkeä osa asukkaiden omaa kokemusta alueesta ja tätä rakennettua kulttuuriympäristöä on tärkeä arvostaa, kohteita löytyy joka kunnasta. Kun tällaiset kohteet vielä valjastetaan hyvinvoinnin, sosiaalisen osallisuuden ja syrjäytymisen ehkäisyn toiminta-alustoiksi – myös asukkaiden mahdollisuudet tasa-arvoiseen osallistumiseen nousevat edelleen. Tästä taas syntyy sitä aktiivista kuntalaisuutta ja alueen pitovoimaa, joita peräänkuulutetaan ahkerasti. Lisäksi hoidetut puistoalueet ja kevyen liikenteen väylät yhdessä luovat aluerakennetta, joka palvelee asukkaita riippumatta ulkoisista tekijöistä tai demografisista mittareista. On olemassa siis paljon toimenpiteitä, joilla alueellista eriytymistä voidaan torjua. Erilaisille hybridimallisille toimintamuodoille on myös nyt tilausta, kun kuntien palvelurakenteet ovat murroksessa. Yhteisöllisyyteen satsaaminen valuttaa lopulta euroja takaisin aina yhteiseen laariin ja hyvinvointivaikutukset kertaantuvat ajan saatossa.

Osallisuus on päivän sana ja sitä käytetään usein yhdessä sanojen ”kuntalaisaktiivisuus”, ”syrjäytymisen ehkäisy” tai ”vuorovaikutus” kanssa. Aktiivisuutta kuntalaisilta odotetaan ja siihen annetaan myös mahdollisuuksia. Kun asuinalueiden asukkaat voivat tuntea yhteisöllisyyttä, on tasa-arvoisella aluekehityksellä paremmat edellytykset – mahdollisuuksia ja edellytyksiä tällaiseen osallisuuteen on jatkossakin luotava.

Silloin kun maailman murheet tuntuvat liian suurilta tai (ilmasto)ahdistus valtaa mielen, on tärkeä voida keskittyä sellaisiin asioihin, joihin pystyy vaikuttamaan omassa lähiympäristössään. Voi tehdä vaikka aloitteen muovinkeräyspisteen hankinnasta, olla mukana lasten harrastustoiminnassa tai vaikkapa käydä naapurin kanssa lenkillä. Jokainen tällainen teko lisää hyvinvointia yhteisössä ja tekee siitä omasta asuinalueesta ainutlaatuisen ja merkittävän. Kuntapolitiikka on tekoja, joissa vaikutetaan arkipäivän asioihin, niihin jotka ovat jokaista lähellä. Elinvoimainen kaupunkiympäristö on viihtyisä, mutta se luo myös tasa-arvoa.

Heidi Väliaho

Kuntavaaliehdokas Seinäjoelta

Olen aina ollut huolehtija. Pääasiassa murehtinut turhaan, puuttunut liikaa ja kantanut vastuuta. Yläaste on mitä herkintä aikaa nuorelle, ja monella onkin siitä ajasta monenmoisia muistoja. Minun mieleeni on piirtynyt vahvasti huoli ystävistä. Useampi ystäväni tuli kouluun tuoreilla arvilla käsivarsissa, yksi yritti päättää henkensä koulun vessassa. Ajattelin, että jos olisin vain läsnä ja apuna niin voisin vaikuttaa tähän hätään. Ihmetys olikin suuri, kun ympärillä olevat aikuiset tuntuivat olevaan hiljaa. Eivätkö he nähneet, mitä minä näin? 

Viime kesänä Helsingin Sanomat uutisoi, että työkyvyttömyyseläkkeelle jäädään yleisimmin nyt mielenterveyssyistä. Kelan tilastot aiheesta eivät mairittele: Vuonna 2020  84 000 työikäistä suomalaista sai sairauspäivärahaa mielenterveyden häiriöiden takia. Helsingin yliopiston opiskelijoista 60% kertoi olevansa uupuneita tai riskissä uupua. Vuonna 2015 OECD oli laskenut tälle kaikelle hintalapun: Suomessa maksaa 11 miljardia euroa mielenterveyden häiriöt. Tähän lukuun oli laskettu mukaan suorat ja epäsuorat kulut esimerkiksi terveydenhoitokulut ja hinta tekemättömistä töistä sairasloman tai työttömyyden vuoksi.

Murtunut mieli ei ole sama asia kuin murtunut luu. Siitä ei jää kipsiä, joka muistuttaa paranemisesta.Siitä ei synny somepäivityksiä tai röntgenkuvia, jotka osoittaisivat kivun syyn tai takaisivat pääsyä hoitoon. Mielen sairaudet sairastetaan usein hiljaisuudessa. Pinnalle noustessaan ne vähätellään herkästi hiljaiseksi. Uskallan vannoa, ettei kukaan ole yhtä ankara itselleen kuin masentunut ja ahdistunut ihminen. Hän ei erikseen tarvitse yhteiskunnan vähättelyä, sillä hän on jo tehnyt sen itse. 

Vielä emme tiedä, mitä kaikkea koronavuosista jää käteen. Korona on koetellut meitä kaikkia. Se on lisännyt yksinäisyyttä, sulkeutumista sekä rajoittanut elinpiiriä. Kaikki nämä johtavat herkästi mielen murtumiseen. Oireilu näkyy jo nyt esimerkiksi kriisipuhelimiin tulevien soittojen määrissä ja lähetteissä lyhytpsykoterapiaan. Jo ennen koronaa jonot mielenterveyspalveluihin olivat pitkiä. Syyt ovat valitettavia: psykoterapeuttien määrä ei riitä vastaamaan sairastavien tarpeisiin ja avun hakemisen viidakko muistuttaa mielenterveyspotilaalle enemmän temppurataa kuin suoraviivaista väylää. Mielenterveysongelmiin liittyvä stigma vaikeuttaa tilannetta entisestään.

Onneksi näistä teemoista puhutaan jo avoimemmin. Julkisuudessa mielenterveyden sairauksista on puhunut muun muuassa räppäri Cheek, konkarikansanedustaja Ben Zyskowicz, Vihreiden entinen puheenjohtaja Touko Aalto ja laulaja Paula Vesala. Tämän päivän fiksut nuoret jakavat mielenterveyteen liittyvää tietoa somessa reippaasti. He osaavat myös hakea tietoa ja tietävät, että sitä on saatavilla. On kuitenkin tärkeää, että keskustelua käydään oikeilla termeillä ja myös turvallisten aikuisen aloitteesta. 

Helsingin Sanomien artikkelissa 8.1. professori Anna Keski-Rahkonen esittää ongelmaan kahta ratkaisua: terapiatakuuta eli varhaisen hoidon lisäämistä jo perusterveydenhoidossa ja psykoterapeuttikoulutuksen maksuttomuutta. Tällä hetkellä koulutus maksaa terapeuttia kohden jopa 30 000 euroa, jonka kouluttautuja maksaa itse. Europarlamentaarikko Alviina Alametsä on myös tehnyt Helsingin kaupunginvaltuustossa aloitteen mielenterveyden ensiapukoulutuksen järjestämisessä oppilaille ja opettajille. 

Alametsän aloite onkin kuntatasolla päätös, johon voimme Pohjanmaallakin tarttua. Olisin itsekin yläasteella hyötynyt mielenterveyden ensiapukoulutuksesta. Jos olisin tiennyt, miten toimia kun kaveri oireilee, en olisi murehtinut ahdistukseen asti yksin tilannetta. Mielenterveyden hoidossa tieto ei lisää tuskaa – omaa oloani olisi helpottanut jo aiheen turvallinen käsittely koulussa. Ehkä olemmekin vihdoin ajassa, jossa hiljaisuudesta voidaan päästää irti, eikä toisen tuskaa enää vähätellä.

Iida Laurila

Suomalainen ei usko ennenkuin näkee, ja pohojalaasen pitää päästä koittamahan. Niinhän se ennen oli. Ja silti aikana jolloin tieto on helpommin saavutettavissa kuin koskaan, me uskomme mitä tahansa, myös kaiken fiktion, valheet ja totuuden vääristelyt jotka kulkevat samoilla kanavilla.

Tieto kulkee nykyisin nopeasti, että uutisista tulee vanhasia melkein ennenkuin ne on ehditty edes lukemaan. Samaan tahtiin pienenee lukijan kärsivällisyys, joten uutiset tuutataan luettaviksi ennenkuin ne ehditään kunnolla tarkistamaan. Lukijat houkutellaan isoilla ja räväyttävillä (eikä välttämättä täysin artikkeliin sopivilla) otsikoilla, kilpailu lukijoiden huomiosta käy kovana. Uutisten joukossa katsottavaksemme virtaa myös paljon uutisiksi naamioituneita tarinoita, joissa totuutta ei ole kuin korkeintaan nimeksi. Ja se uppoaa meihin liian helposti. 

Miksi me uskomme liian helposti nykyisin kaikenlaisen fiktion ja pseudotieteen mitä internet meille suoltaa? Muutama vuosi sitten monet jakelivat innoissaan sosiaalisessa mediassa arvontapostauksia, sivuilta jotka olivat luotu pari päivää aiemmin ja arvonnoissa luvattiin kuut taivaalta. Ei vain muistettu, että jos se on liian hyvää ollakseen totta – se ei ole totta. Muutama jolle asiasta mainitsin, sanoi että kyllä he vähän miettivät mutta jos sittenkin. Kultainen tulevaisuus ja toive voitosta sai siirtämään järkevän ajattelun syrjään ja uskomaan huijaukseen. Tähän myös Ruben Auervaara aikanaan luotti, ja samaan luottavat muutkin huijarit, usko kauniiseen tulevaisuuteen.

Mutta miksi me uskomme kaiken maailman salaliittoteorioihin?

Salaliittoihin jotka eivät lupaa kauniita asioita vaan paremminkin kauhistuttavat. Ilmeisesti, mitä vähemmän asiasta tietää, sitä helpompi on hurahtaa salaliittoihin. Mutta se ei kyllä selitä kaikkea, salaliittoteorioihin uskovat niin matalasti kuin korkeastikin koulutetut. Mahdollisesti siksi, että vaikeina aikoina taikauskon puoleen on helpompi kääntyä. Salaliittoteoriat niputtavat vaikeat asiat helposti nieltäväksi. Kun emme ymmärrä kaikkea, kaiken mukaansa sulkeva salaliittoteoria on lohduttava ajatus. Ja silloin koemme, että me emme ole vastuullisia tapahtumista tai käytöksestämme.

Jäljelle jää vain pohdinta, mitä voimme tehdä? Lähdekritiikki. Yksinkertaisesti lähdekritiikki. Koska kuka tahansa voi kirjoittaa muiden luettavaksi mitä tahansa, on hyvä tarkistaa mitä lukee. Mutta entä jos joku läheisesi on hurahtanut salaliittojen maailmaan, mitä voit tehdä silloin? Etpä juuri mitään, väitteleminen asiasta kun ei kannata – se saa paremminkin kaivautumaan uskomustensa poteroon entistä syvemmälle. Kannattaa suorastaan vältellä kyseisiä aiheita, päätään on turha hakata seinään. Ja toivoa toisen löytävän jossain vaiheessa uudelleen luottonsa viranomaistietoon sekä tieteeseen.

Irena Ulvinen
Kirjoittaja on lapualainen vihreä aktiivi sekä Vaasan vaalipiirin vihreiden hallituksen jäsen

Olen hyvinvointivaltion kasvattina tuudittautunut siihen, että olemme matkalla eteenpäin, parempaan suuntaan. Kuitenkin tällä hetkellä olemme lastemme kanssa siinä tilanteessa, että heidän elinajanodote ei ole yhtä hyvä kuin nykyisillä aikuisilla. Toisin sanoen he eivät tule elämään yhtä pitkään kuin kirjoitushetkellä aikuiset. Miten näin on päässyt käymään, vaikka lääketieteen parissa edistytään ja tietoa terveellisistä elintavoista on kaikkien saatavilla? Mitä voisimme asialle tehdä?

Tutkijat sanovat arkiliikunnan vähentymisen olevan yksi syy elinajanodotteen heikentymiseen. Pyöräilen koronan ulkopuolella työmatkani töihin säällä kuin säällä ja työmatkani sivuaa toisinaan reittejä, joita koululaiset käyttävät kulkiessaan kouluun ja sieltä koteihin. Ainakin näköhavaintojeni perusteella isohko osa lapsista liikkuu jalan tai pyöräilee. Osa taas kulkee vanhempien kyydissä autoissa. Jos lapsella ei ole liikuntaharrastusta tai fyysinen aktiivisuus jää vähäiseksi koulun ulkopuolella, nuo itsenäisesti kuljetut matkat ovat yhä tärkeämmässä roolissa lapsen terveyden suhteen. Niiden hyödyt ulottuvat myös koulun luokkien sisälle, koska fyysinen aktiivisuus vaikuttaa mm. positiivisesti oppilaiden keskittymiskykyyn.

Entä lasten liikkuminen vapaa-ajalla? Kotikaupungissani harrastuksiin kuljetaan paljolti hyödyntämällä fossiilisia polttoaineita. Me aikuiset teemme moninkertaisen karhunpalveluksen kuskatessamme lapsia harrastuksiin. Sidomme oman aikataulumme lastemme harrastusaikatauluihin. Sen lisäksi opetamme esimerkillämme autoilua. Olet todennäköisesti törmännyt tähän ongelmaan tavalla tai toisella.

Olemmeko tietoisia kaikista esteistä lasten liikkumiselle itsenäisesti pyörällä? Osa esteistä on tietoisia, osa ei. Lapsemme viettävät entistä enemmän aikaa digitaalisessa maailmassa. Videopuheluiden myötä yhteydenpito ei vaadi enää välitöntä läsnäoloa. Kavereiden näkemiset jäävät vähemmälle. Osissa kouluista lasten ei suositella kulkevan kouluun pyörällä 1.-2. luokilla. Tavallaan ymmärrän tuon suosituksen, tavallaan en ymmärrä. Nuorimmaiseni aloittaessa koulun, olin yksinhuoltaja ja minun olisi ollut mahdotonta kyyditä autolla lasta kouluun työn ohessa. Onneksi lapseni oli riittävän itsenäinen ja kokenut pyöräilijä. Pyöräilykiellon negatiivista vaikutusta lapsen mielikuviin pyöräilystä tulisi miettiä. Mikä mielikuva jää, kun jokin kielletään “liian vaarallisena”? Meidän aikuisten olisi hyvä ymmärtää, että viemällä lapsemme kouluun autolla, aiheutamme turhaa liikenneonnettomuuden riskiä koulujen läheisyydessä.  

Olemme vastuussa siitä, että lapsilla on turvalliset koulumatkat. Siitä, että he ovat saaneet tarpeellisen liikennekasvatuksen liikkuakseen turvallisesti. Liikennekasvatusta tulisi viedä kouluihin. Koulujen opettajille tarvittava tukea pyöräilykasvatuksen suhteen. Annetaan tarvittava tuki, jotta kyydit esimerkiksi uimahalliin olisivat mahdollisia pyörällä. 

Lapsia ajatellen tulisi tehdä turvallisia pyöräreittejä. Hyvä infra houkuttelee pyöräilemään selkeydellään ja helppoudellaan. Hyvää infraa ovat yhdenmukaiset reitit, baanat ja pyöräily ja jalankulku eroteltuna toisistaan. Jos pyöräliikennettä halutaan oikeasti edistää, voidaan risteävissä kohdissa suosia pyöräliikennettä. Pyöräliikenteellä olisi näissä kohdissa oletuksena vihreä valo. Kun reitit pidetään kunnossa myös talvellakin, ei haittaa, vaikka sataisi räntää tai pakkanen paukkuisi. Tämä on todettu pohjoisemmassa, kuten Oulussa ja lumisemmassa Joensuussa.

Infran parannus on pitkä tie ja se tulisi aloittaa nyt. Tarvitsemme valtuustoihin poliittisen tahdon parantamaan pyöräilyn edellytyksiä. Kunnallisvaltuustoihin on saatava ihmisiä, jotka ymmärtävät infraan sijoittamisen merkityksen. Valtio tarjoaa kunnille tähän mahdollisuuksia kävelyn ja pyöräilyn investointiohjelman kautta. Antakaa äänenne kuulua kunnallisvaaleissa. Kannustakaa toisianne pyöräilemään, niin lapsia kuin aikuisia. Lopputuloksena on lapsia, jotka ovat terveempiä, itsenäisempiä ja valmiimpia oppimaan.

Kirjoittajasta:

Jussi Teppoon lähtöisin Vaasasta, mutta juurtunut Seinäjoelle. Päivätyössä hän on IT-alalla. Vapaa-ajan hän viettää perheen ja luonnon parissa liikkuen. Tämän lisäksi eri yhdistystoiminta on lähellä sydäntä. 

Loppiaisena saimme todistaa vuosia jatkuneen demokratian heikentämisen kulminoitumista. Tapahtunut ei ehkä ollut suurin tai vakavin hyökkäys demokratiaa vastaan, mutta symbolisesti se oli järkyttävintä, mitä on tapahtunut aikoihin. Se ei kuitenkaan ollut yllätys, vaan aivan luonnollinen tulos jo pitkään jatkuneelle kehitykselle. 

Viimeiset neljä vuotta olen monen muun tavoin seurannut Yhdysvaltain presidentin edesottamuksia enkä ole tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Välillä on ollut pakko nauraa, mutta enemmän on itkettänyt. Varmaan moni muukin on vuosien varrella nauranut parille Trump-meemille, mutta oikeasti meillä on syytä olla erittäin huolissamme. 

Olemme todistaneet päätöksiä, jotka ovat heikentäneet ihmisoikeuksia, heikentäneet ympäristönsuojelua ja pahentaneet ilmastonmuutosta. Kaikki on tapahtunut niin suurella vauhdilla, ettei mitään ole ehtinyt jäädä pohtimaan tai pureskelemaan, kun jo seuraava presidentillinen päätös on annettu.  Olemme todistaneet presidentin käyttäytyvät tavalla, joka halventaa demokratiaa ilman, että kukaan on puuttunut asiaan. Trumpin tukijat ovat pysyneet hänen puolellaan tai heidät on erotettu. Vasta nyt, Capitolin hyökkäyksen jälkeen, on moni uskollisimmistakin tukijoista saanut tarpeekseen.

Olemme joutuneet seuraamaan keskustelukulttuurin muuttumista yhä vihamielisemmäksi ja sitä, miten politiikassa eri mieltä olevat tahdotaan vaientaa uhkauksin ja maalittamalla. On poliittisia päättäjiä, jotka eivät ole suostuneet tuomitsemaan kannattajiensa väkivaltaisia tekoja. Lopulta Yhdysvaltain, maan, joka pitää itseään ja jota myös muut usein pitivät demokratian mallimaana, presidentti kehotti puheessaan kannattajiaan väkivaltaan ja terrorismiin.

Meidän on aika muuttaa suunta. Meidän on aika vaatia poliitikoilta aitoja ja pitäviä todisteita puheiden ja väitteidensä taakse. On pystyttävä olemaan kriittinen kaikkia lähteitä kohtaan, ei vain niitä, joihin ei tahdo uskoa. On pystyttävä laittamaan peli poikki ja ottamaan keskustelutauko, jos asiat etenevät liian nopeasti tai pienen ryhmän sanelemana.

Tänä keväänä Suomessa käydään kuntavaalit, joissa pääsemme valitsemaan suunnan seuraaville neljälle vuodelle. Toivon, että se suunta ei ole valheiden ja valeuutisten suunta, eikä konfliktien etsimisen ja toisten halventamisen suunta. 

Yhteisten asioiden ajamiseen tarvitaan mahdollisimman monenlaisia ihmisiä. Tarvitaan ihmisiä eri taustoista ja erilaisista elämäntilanteista. Tarvitaan niitä, jotka ymmärtävät yrittäjän arkea, niitä, jotka tuntevat perhe-elämän ja työssäkäynnin yhdistämisen haasteet ja niitä, jotka osaavat visioida, miten nuoret saadaan viihtymään kaupungissa. Erilaisia mielipiteitä tarvitaan, mutta tosiasiat on jokaisen kyettävä tunnistamaan.

Kuntavaaleissa on tärkeä muistaa myös se, mistä valtuutetut pääsevät kunnissa päättämään. Kunnissa ei päätetä valtion budjeteista, EU-jäsenyydestä tai siitä, kuinka vahvaa alkoholia lähikaupassa saa myydä. Kysy ehdokkaaltasi asioista, joihin hän pääsee vaikuttamaan kuntatasolla: kaavoitushaaveista, kouluista, kunnan käyttämästä energiasta, yhdenvertaisuus- ja tasa-arvosuunnitelmasta tai nuorille varattujen tilojen esteettömyydestä.Riippumatta siitä, mikä puolue on lähimpänä arvojasi toivon, että valitset ehdokkaan, joka tahtoo tehdä yhteistyötä kaikkien kanssa ja jonka oma agenda ei perustu toisten ajatusten mitätöimiseen. Kukaan meistä ei yksin voi ymmärtää jokaista näkökulmaa, ja juuri siksi kunnanvaltuustoon valitaan iso joukko ihmisiä. Toisia kuuntelemalla ja toisilta oppimalla saamme paljon enemmän aikaan, kuin sulkemalla korvamme muiden mielipiteiltä ja tarpeilta.

Kuka sinua edustaa?

Laura Ala-Kokko

Vuoden vaihtuessa on usein tapana tarkastella mennyttä vuotta ja samalla suunnitella ja unelmoida seuraavaa. Huomasin, kuinka tänä vuonna erityisen moni kirjoitti kiitollisuudesta. Kiitollisia oltiin niin terveydestä, perheestä ja ystävistä kuin lisääntyneestä vapaa-ajasta, pysähtymisestä ja uusista tavoistakin. Isompi uhka sai ajatukset kääntymään lähelle ja huomaamaan asioita, joita on ehkä pitänyt aikaisemmin itsestäänselvänä.

Kiitollisuus on tärkeä voimavara ja antaa paljon enemmän kuin katkeruus tai kritiikki, sekä sen antajalle että saajalle. Sen vuoksi halusimme Seinäjoella tuoda kiitoksen myös keskelle politiikkaa. Kiitimme joulun alla muiden puolueiden valtuustokollegoita heidän tekemästään työstä. Olemme toisinaan asioista eri mieltä, mutta se on osa demokratiaa. Jokainen valtuutetuista on käyttänyt aikaansa yhteisten asioiden hoitoon, mikä jo itsessään on arvokasta. Jokainen heistä on tehnyt omien arvojensa mukaisia vaikeitakin päätöksiä, joita ovat punninneet tarkasti.

Luottamushenkilöt eivät useinkaan liikaa kiitoksia kerää. He nousevat tekemisineen usein esiin vain negatiivisessa valossa yksittäisten asioiden yhteydessä. Kirjoitin aikoinaan siitä, kuinka on käsittämätöntä, että ennen laajasti hyvänä tyyppinä pidetystä ihmisestä tulee salamannopeasti epäilyttävä ja vain omia etujaan ajatteleva, kun hänet valitaan kunnalliseen luottamustehtävään. Ja sama koskee myös kansanedustajia.

Julkista tehtävää hoitavan luottamushenkilön on tietenkin kestettävä kritiikkiä ja arvostelua, mutta vain asioiden ja tekemiensä päätösten osalta. Ketään ei tule arvostella henkilökohtaisten ominaisuuksien tai muiden, päätöksenteon kannalta epäolennaisten seikkojen kautta.

Etenkin tänään on syytä olla kiitollinen myös toimivasta demokratiasta. Tapahtumat merten takana kertovat omalta osaltaan ilmiöstä, jossa kiitokselle ja toisen työn arvostamiselle ei anneta tilaa. On meidän tehtävä huolehtia, että näin ei tapahdu Suomessa.

Henna Rantasaari
Kirjoittaja on seinäjokelainen kaupunginvaltuutettu sekä kaupunginhallituksen jäsen

• 

Mitä vastaan, kun tuttava tai läheinen alkaa kertomaan minulle miten me vihreät käymme poikkiteloin Pohjalaisia elinkeinoja, kuten turvetuotantoa ja turkistarhausta vastaan? Miten ihmeessä katsot toista silmiin ja perustelet sen, minkä suurin osa kansasta näkee vihreiden vaikutuksena suomalaiseen energia- tai elinkeinopolitiikkaan? Kaupungeissa se lienee helpompaa kuin täällä.

En aio vältellä vastuuta kummassakaan tapauksessa. En puhua muista puolueista, en väistellä. Mielestäni muutoksen aika oli jo ajat sitten. Jos se tarkoittaa, että olet eri mieltä kanssani, toivotan mielipiteesi tervetulleeksi.

Olen syntynyt sikatilalle 80-luvun alun Etelä-Pohjanmaalla, lähtökohdiltani olin siis kovin maalaisliittolainen. Paavo Väyrysen tappio Ahtisaarelle kirvotti itkun, kun “meidän joukkue” hävisi.

Kävin koulut loppuun, kurvasin intin kautta Mikkeliin opiskelemaan kulttuurituotantoa ja takaisin pohjanmaalle festarihommiin. Seuraaviin vuosiin kuuluu hullunmylly, johon mahtuu asumista Uudessa Seelannissa, Australiassa, työprojekteja ja yrittäjyyttä videopelibaarista Jyväskylässä festareihin ja hankkeisiin ympäri Eurooppaa ja Yhdysvalloissa. Maailma teki maalaisliittolaisesta pojasta liberaalin maailmankansalaisen, joka yrittää ymmärtää kaikkia.

Yrittää.

Elämä on kuitenkin kerta toisensa jälkeen tuonut takaisin Jalasjärvelle, paikkaan joka on ainoa oikea koti mitä minulla on koskaan ollut.

Miksi kuulit hissipuheen taustoistani? Että voisit ehkä pikakelauksena saada mielikuvan siitä, kuka olen, tai mistä tulen. En ole vaan joku vihreä. Toisen asemaan asettautuminen on minulle kaikki kaikessa, avain ongelmien ratkaisuun.

Kun viime vuonna eduskuntavaaliehdokkaana kävin Keski-Pohjanmaalla juttelemassa turkistarhaajille useammassa sukupolvessa, tunsin polttoa rinnassani. Empatiatajuni kertoi minulle miten väärältä se tuntuu, kun vaikka sata vuotta vanhaa perheen yritystoimintaa pyörittävälle tulee yhtäkkiä olo, että on yhteiskunnan vihollinen numero yksi. Tietenkään asia ei ole niin, mutta internet ja keskustelupalstat kärjistävät asioita. Eivätkä turkistarhaiskut auta, tai ole kenenkään hyväksi.

Silti kun näen aidon turkiksen, ensimmäinen ajatukseni on, että “kuinka vuonna 2020?”. Turkis on mielestäni menneiden vuosisatojen pukine, joka on toki luotettava, kestävä ja aidosti lämmin, mutta minulle eettisesti arveluttava. Silti en suostu syyttelemään ketään. Ajat muuttuvat, ihmiset hitaammin.

Näistä kahdesta t-kirjaimesta turve liippaa lähemmältä. Istun tälläkin hetkellä tätä kirjoittaessani turvelämmitteisessä elokuvateatterissa, jonka toiminta voi hyvinkin päättyä turveveron nousun myötä. Lapsuudessani muistan, miten moni teini-ikäinen kaveri sai elinkeinonsa nevalla traktoria ajaessa, ja edelleen ystäväpiirissäni on ihmisiä joiden elinkeino on täysin tai osittain kiinni turpeessa.

Silti en voi ymmärtää, miten turvetta voi pitää järkevänä energialähteenä. Keskusteluissa tulee välillä kuva että enää 4% maan energiatuotannosta kattava turpeen poistuminen olisi maailmanloppu. Jo vuosia on puhuttu astettaisesta alasajosta, joten yllätyksenä se tuskin tulee kenellekään. Ei se silti poista elinkeinossa kiinni olevien tuskaa, ei lainkaan.

Näen niin kunnanvaltuutettuna kuin maaseudun asukkinankin, miten turvekeskustelu ottaa kierroksia. Lehdissä ja somessa huudetaan kilpaa siitä miten nyt “korvaava polttoaine tuodaan Venäjältä”. Sehän olisi ihan pähkähullua, ja sotisi kaikkea järkeä vastaan. Miksei tosin turpeen kuivike- ja muun käytön verotuksen suhteen voisi olla armollisempi? Minun maailmassani turpeella on edelleen käyttöä, kunhan se tehdään ympäristön ja vesistöjen ehdoilla. Uskon myös järjen voittavan pitkällä tähtäimellä. Uskon hallitukseemme.

Nyt niin turkistarhaajille kuin turvealan yrittäjillekin on annettava apua, uudelleenkouluttautumisesta suoraan rahalliseen hyvitykseen, kun on aika kääntää sivua. Vihreä uudelleenrakennus vaatii investointia tärkeimpään, eli meihin.

Toivotan kaikille parempaa uutta vuotta 2021

Mikko Jokipii
Kirjoittaja on vaasan vaalipiirin vihreiden toiminnanjohtaja

Suomalaiset on maailman onnellisin kansa. Tämä ilmenee vuosittain useissa erilaisissa tutkimuksissa. Tänäkin vuonna lehdet ovat julistaneet tätä muutamaan otteeseen. Viimeksi viime viikolla kerrottiin, että 86 prosenttia suomalaisista on tyytyväisiä elämäänsä. 

Miten siis on mahdollista, että lehtien kommenttipalstoilla tai monilla sosiaalisen median kanavilla, tästä onnellisuudesta ei välillä näy merkkiäkään? Näkyvissä on lähinnä katkeruutta, ilkeyttä ja vihaa. Suoranaista pahuutta toisia kanssaihmisiä kohtaan. Joka kerta mietin näitä kommentteja lukiessa, että puhuvatko nämä ihmiset toisilleen samalla tavalla myös kasvotusten, sillä ainakin minut on opetettu kunnioittamaan toisia ihmisiä erilaisuuksistamme huolimatta. 

Viimeisen vuoden aikana tämä meno on tuntunut vain pahenevan. Osan käytössäännöt toisia kohtaan on unohtuneet täysin. Asiat eivät näissä todellakaan tappele vaan ainoa halu kommenteilla on halventaa toisia ja pelotella erimieltä olevat hiljaisiksi. Kyse ei ole siitä, etteikö asioista saisi olla eri mieltä. Sen sijaan kyse on siitä, miten asiat esitetään. Jos nyt vielä mietit, millaisista kommenteista on kyse, niin vilkaisepa esimerkiksi minkä tahansa maahanmuuttoon liittyvän uutisen kommenttiosiota tai käy katsomassa vaikka sisäministeri Maria Ohisalon sosiaalisen median tilien kommentointia. Näistä saa hyvän kuvan siitä, millaista on oikea vihapuhe ja miten ihmiset jopa omilla nimillään ja kasvoillaan toisista ihmisistä puhuvat. (Tätä tekstiä kirjoittaessani, uutisissa on muuten juuri kerrottu kuuden lapsen ja kahden aikuisen tuomisesta Suomeen Al-Holin pakolaisleiriltä. Tämän asian tiimoilta on taas someviha ryöpsähtänyt kunnolla liekkeihin. Aiheeseen liittyen suosittelen lukemaan blogisti Timosen hyvän Tämän joulun lapset -tekstin) 

Tätä pohjatonta vihaa tuntuu löytyvän nyt ihan joka asiassa, mutta politiikassa tämän huomaa kaikista selvimmin. Tämä lisääntynyt vihan levittäminen näyttää kasvavan, mitä lähemmäs kuntavaaleja mennään ja se on näkynyt itsellekin jo ensimmäisiä kuntavaalimainoksia Facebookiin jakaessa nyt syksyllä. Kun vielä 2019 eduskuntavaaleissa kommentit pysyivät suhteellisen maltillisina, muutamia ylilyöntejä lukuunottamatta, niin nyt mainokset täyttyvät nopeasti kommenteista, joille ei ole mitään syytä antaa näkyvyyttä yhtään enempää. Kun kommentit ovat sellaisia, että mitään keskustelua on turha alkaa käymään, niin itse olen suoraan lähtenyt poistamisen ja blokkaamisen linjalle. Näyttääkin selkeästi siltä, että joku pandoran lipas on nyt lopulta avattu, kun esimerkkiä näytetään eduskunnasta asti.

Loppuvuodesta useat jaksoivat ihmetellä Yhdysvaltojen presidentinvaaleja ja kansan kahtiajakautuneisuutta, mutta kyllähän kansa jakaantuu kahtia, jos sitä lietsotaan useita vuosia toisiaan vastaan. Moni on myös vahvasti sitä mieltä, että tätä ei voi tapahtua meillä, mutta valitettavasti sitä tapahtuu jo. 

Meilläkin löytyy vallanpitäjiä ja valtaan haluavia, jotka ovat ottaneet oppinsa Trumpilta ja muilta populisteilta, jossa totuudella ei ole enää väliä. On huomattu, että kun valhetta toistaa tarpeeksi pitkään, siitä alkaa syntyä ihmisille totuus. Siinä sivussa vain jaetaan ihmisiä entistä enemmän meihin ja heihin, kun todellisuudessa on vain me.

Kenellä on sitten vastuu tästä kasvavasta vihasta? Jokainen on tietysti vastuussa omista sanomisistaan, mutta toivoisin, että jos ystäväpiirissä näkee tällaista käytöstä, siihen muut puuttuisivat. Oma vastuunsa on myös medialla, joka kilpailee jatkuvasti enemmän siitä, kuka uutisoi asioista ensimmäisenä ja millä otsikoilla jutuista saataisiin mahdollisimman tunteita herättäviä ja paljon klikkauksia kerääviä. Valitettavasti viha leviää huomattavasti nopeammin kuin positiivisuus ja se näkyy myös uutisoinneissa. Perusteellisesti tutkivaa journalismia ei tehdä nopeasti ja siksi mennään helpointa tietä ja toistetaan esimerkiksi valtaapitävien sanomisia eikä taustoiteta sanomisia faktoilla. 

Kuitenkin meistä suomalaisista suurin osa on ihan onnellisia ja siis tutkimuksen mukaan 86 prosenttia on tyytyväisiä elämäänsä. Miksi tätä onnellisuutta pitää siis tieten tahtoen yrittää hajottaa, kun meidän tulisi löytää keinot saada ne loput 14 prosenttiakin tyytyväisiksi. Se ei valitettavasti onnistu lietsomalla vihaa ja usuttamalla ihmiset vihaamaan toisiaan. Se tie johtaa ihan muunlaiseen tulevaisuuteen ja siitä meillä on valitettavasti esimerkkejä historia pullollaan. 

Onneksi joulu on tulossa ja silloin suurin osa pitää taukoa myös vihastaan ja keskittyvät rauhalliseen joulun viettoon. Toivonkin todella, että tänä vuonna Nuutti ei veisi sitä joulumieltä pois, jonka Tuomas joka vuosi tuo.

Eiköhän siis tehdä joulun jälkeen asenneilmastonmuutos ja eletään kunnioittavasti toisia kohtaan ilman vihaa, myös juhlan vaihtuessa arjeksi.

Kirjoittaja Tuomas Ojajärvi on ehdokkuutensa tulevissa kuntavaaleissa julkaissut seinäjokelainen kaupunginvaltuutettu, sekä väistyvä Vaasan vaalipiirin vihreiden puheenjohtaja

2020 voidaan merkitä historiaan vuotena, jonka keston ja tapahtumien määrän voisi mitata vuosikymmenissä, ei kuukausissa.

Tavallisesti kertoisin tässä kolumnissa kaikista niistä ihmisoikeusrikkomuksista, joita on tapahtunut edellisen kolumnini julkaisuun jälkeen. Kertoisin, kuinka Kiinassa miljoonia uiguureja on yhä vangittuina keskitysleireillä ja pakkotyöleireillä, kuinka Valko-Venäjän mielenosoittajat ovat joutuneet poliisiväkivallan uhreiksi ja kuolleita on seitsemän, tai kuinka poliittinen, etenkin äärioikeistolainen, väkivalta on lisääntynyt uhkaavasti vuoden aikana – niin paljon, että jopa meidän lintukoto-Suomessa on poliittisesti aktiivinen toimija yritetty murhata.

Eikä translain uudistus ole edennyt eteenpäin vieläkään.

Mutta ei, tällä kertaa en puhu ihmisoikeusloukkauksista. Tällä kertaa puhun arvostelusta, fatfobiasta ja siitä, miten raivostuttavan väsyttävää on muistuttaa ihmisille, että ihmisarvo ei ole kiinni rasvaprosentista.

Juhlimme luokkatoverien kanssa hyvin pienellä porukalla (meitä oli yhteensä viisi) valmistumistamme tässä muutama viikko sitten. Yksi heistä oli tuonut mukaansa oman kaverinsa, ja heti alusta asti oli selvää, että me emme tulleet toimeen tämän kaverin kanssa. Eräässä vaiheessa iltaa hän esitti minulle kysymyksen: häpeänkö ikinä sitä, että olen niin isokokoinen. Hän jopa kehtasi levittää käsiään sanan isokoinen kohdalla.

Mykistyin enkä tiennyt mitä vastata. Kuinka paljon uskaltaisin paljastaa itsestäni asioita sellaiselle ihmiselle, jonka olen tuntenut vasta parin tunnin ajan? Kuinka paljon voisin avata yksityisiä asioitani ihmiselle, joka ei nähnyt minussa oikeaa ihmistä, ainoastaan kokoni? Silloin vastasin jotain omasta mielestäni nokkelaa, mutta kysymys jäi vaivaamaan minua viikoiksi, ja joka kerta kun ajattelin sitä, suutuin enemmän. Sen sijaan, että hän olisi nähnyt minussa elävän ihmisen, jolla on vilkas sosiaalinen elämä ja kädessään tutkintotodistus unelma-alalleen, hän näki vain kehoni ja sen koon ja muodon.

Minä olen ollut koko elämäni, taaperosta asti, lihava. Minä olen myös koko elämäni joutunut kuulemaan kehotuksia, kuinka minun ei kannata syödä kuin yksi lautasellinen, ettei muut katso pahalla. Kuinka kannattaa syödä hyvin, hyvin hitaasti ja mahdollisimman vähän, tai kuinka kello kuuden jälkeen ei saa syödä tai juoda muuta kuin vettä. Kun muut lapset saivat olla rauhassa, minun kehoani arvosteltiin ja kommentoitiin, joskus kehonosiani jopa hytkyteltiin ja vitsailtiin, että kyllä on lapsi ollut ruoka-aikana kotona. Ruoka on kehon polttoainetta, mutta nopeasti siitä tuli häpeän ja itseinhon lähde.

Aikuistumisen mokomat kommentit ja naljailu on jätetty lähes kokonaan menneisyyteen, mutta sen sijaan kehonkokoni rinnastetaan ammattitaitoon ja osaamiseen. Eräs sukulainen jopa heitti, että minun pitäisi laihduttaa kunnolla, että saisin paremmin töitä – huolimatta siitä, että tuolloin tein kahta harjoittelua enkä edes hakenut töitä. Jo kertyneellä, yllättävän monipuolisella työhistoriallani ei ollut väliä, sillä minä olin, olen, lihava.

Kun maailma muuttui ja kansalliset poikkeustilat pätkäistiin päälle, ihmissuhteiden ja sosiaalisuuden ylläpito jäi pitkälti sosiaalisen median varaan. Yhtäkkiä käsissä olikin enemmän vapaa-aikaa kuin mihin oli tottunut, joten tekemisen tarve oli suurempi kuin koskaan. Juurikin tähän tarpeeseen syntyi roppakaupalla uutta treenaus-, fitness- ja laihdutussisältöä, eikä lukuisilta kotikuntoiluhaasteilta voinut välttyä. Samaan aikaan kävimme, ja käymme yhä, läpi sellaistakin maailmantilanteesta johtuvaa stressin ja ahdistuksen kriisitilaa, jota meidän kehomme ei ole suunniteltu kokemaan. Silloin ja muulloinkin on täysin luonnollista, että paino muuttuu ja elää.

Joulukuun pyhät lähestyvät vauhdilla, ja niiden mukana pyhäruoat ja -herkut ja kaikki muut kauteen kuuluvat ruokalajit. Vaikka iso osa tämän vuoden juhlapöydistä onkin virtuaalisia, joutuu pelkäämään ja kuulemaan kommentointia syömisestä ja kehosta joka tapauksessa. Toivoisinkin, että joulurauhan lisäksi julistettaisiin solidaarinen kehorauha, ja ikävät kommentoinnit, huomautukset sekä mukanokkelat vitsit toisten kustannuksella pidettäisiin pelkkinä mölyinä mahassa.

Vaikka painonnousun pelosta on jälleen kerran tehty uusi trendi, ei kehon koko tai paino määritä kenenkään ihmisarvoa tai sitä, millaista tai kuinka rikasta elämää elää. Painonnousu näytetään yhtenä kamalimpana asiana, mitä ihmiselle voi tapahtua. Minussa se herättää vain yhden kysymyksen:

Jos minun kehoni on sinun painajaisesi, mikä minä olen sinulle?

Kirjoittaja Aisha Benahmed on seinäjokelaislähtöinen vihreä aktiivi joka toimii Tampereen vihreiden nuorten hallituksessa