Mietteitä pitkäaikaistyöttömyyden jälkeen

Kirjoittaja Johanna Laakso on pitkäaikainen Keski-Pohjanmaan Vihreiden aktiivi, Kokkolan veden johtokunnan jäsen, työttömyyden asiantuntija, työvalmentaja.

Olin työttömänä tällä kertaa vähän yli kaksi vuotta, ja nyt joulukuun alusta sain osa-aikaisen työn. Työttömyysaika oli henkisesti todella raskasta ja taloudellisesti vielä pahempaa.

Kun aikaa kului, tuntui aina välillä että tässäkö tämä nyt oli, koko mun työura, kukaan ei enää koskaan huoli minua töihin vaikka eläkkeeseen on yli 20 vuotta aikaa. Kannattaako edes yrittää kun ei mihinkään tahdo päästä edes haastatteluun. Olenko tosiaan niin huono ihminen, tyhmä ja toistaitoinen, etten kenellekään kelpaa vaikka jossain on jopa työvoimapulaa ja edellisessä työpaikassa sain kehuja että olen hyvä työssäni?

Lähettelin hakemuksia 300 kilometrin säteellä, vaikka kotona on kaksi neljäsluokkalaista lasta, sekä raskasta vuorotyötä tekevä mies. Olin valmis muuttamaan työn perässä viikoiksi toiselle paikkakunnalle, siitähän saa verovähennyksiäkin nykyään ihan kivasti (jos jonnekin halpojen asumiskulujen paikkakunnalle pääsee töihin). Minulla on kuitenkin useampi ammattikin, ja kokemustakin jonkin verran – myös yrittäjyydestä -eli paljon annettavaa.

Mietin hyvinkin vakavasti oman yrityksen perustamista, siitä kun on kokemusta jo parinkymmenen vuoden takaa, useamman vuoden ajalta (ja sen kokemuksen velkoja makselen vielä pankille 12 vuotta ja ulosottoon tämän vuoden loppuun). Yrittäminen on usein suuri riski, mutta kyllä siinä on paljon hyviäkin puolia.

Tein omasta mielestäni kaikki asiat joita voi tehdä töitä saadakseen, laitoin facebookiinkin postauksen että haen töitä, kyselin kaikista paikoista joissa ajattelin että minua voitaisiin tarvita, ja lähettelin myös avoimia hakemuksia, tosin niihin ei yleensä vastattu mitään, että tietäisi edes että onko mennyt perille.

Lopulta muutaman kuukauden aktiivisuus Linkedinissä auttoi ja sain osa-aikaisen työn palkkatuen turvin.

Se että lopulta saa työpaikan tuntuu todella… oudolta. Vaikka sitä on odottanut ja toivonut, ja kuvitellut mielessään, sitten kun se vihdoin on siinä, tuntuu ihan epätodelliselta. Ja kuten aina kun menee uuteen työpaikkaan, ja pitää tottua uusiin töihin ja uusiin ihmisiin, niin kyllähän se vähän jännittää.

Yleensä ihmiselle työttömäksi jääminen on henkisesti kova paikka. Työn ja varsinkin työyhteisön jättäminen on kuin avioero, mitä pidempi työsuhde, sitä pahemmalta tuntuu siitä lähteä. Voi käydä entisellä työpaikalla moikkaamassa entisiä työkavereita, ja niin kivaa kun se onkin, niin aina tulee se ulkopuolisuuden fiilis, että minä en enää kuulu joukkoon.

Työssäkäyvällä on tietty identiteetti sen mukaan mikä ammatti on, ja missä on töissä. Siitä identiteetistä joutuu työttömänä irrottautumaan aika paljon, ja se on aika kivuliastakin. Ja joutuu omaksumaan työttömän identiteetin. Sitä identiteettimuutosta työllisestä ”kunnon kansalaisesta” työttömäksi ”työnvieroksujaksi” ei auta yhtään se negatiivinen asenne joka nykyään huokuu tietyistä ihmisryhmistä ja ”piireistä”. Yhdessä yössä ahkerasta työntekijästä tuleekin sohvalla makaava luuseri.

Siitä huolimatta että työttömänä olet menettänyt vain työpaikan ja suurimman osan tuloistasi, mutta et juuri mitään menoistasi, et perhettä, sukulaisia, lapsia, harrastuksia, kotia jne. Elämä jatkuu samalla tavalla muuten, mutta et käy töissä, etkä saa palkkaa. Elämä muuttuu paljon, mutta ihmisenä sinä et muutu, hoidat kotityöt, lastenhoidon, vanhojen sukulaisten auttamisen ja harrastukset kuten töissäkäydessäkin. Elämään tulee paljon lisää asioita: taloudelliset vaikeudet, työn etsiminen ja niiden aiheuttama stressi.

Myös työttömän identiteetistä irrottautuminen kun pääsee taas töihin, ei käy kädenkäänteessä. Työttömänä ollessa on tottunut jatkuvaan torjutuksi tulemiseen ja pettymykseen, olemiseen b-luokan kansalaisena yhteiskunnan silmissä, viranomaisten valvottavana. Se oikeasti jättää haavan sieluun jonka paraneminen kestää jonkin aikaa.

Myös taloudellisen tilanteen korjaaminen vie oman aikansa. Varsinkin jos palkka on pieni. Työssäkäynti yleensä on kannattavaa taloudellisesti, mutta siitä toki koituu jonkin verran kulujakin. Työttömänä ollessa kasaantuu monia asioita joita olisi pitänyt tehdä tai ostaa, mutta ei ole ollut varaa, ja kun pääsee töihin pitää alkaa niitä hoitamaan kiireesti. Minulla esimerkkinä oli auton korjaus ja kaksitehosilmälasien hankinta. Autoa tarvitsin työmatkoihin, ja auto piti siis ennen töiden alkamista ottaa pois seisonnasta ja korjauttaa. Samoin silmälasit joilla ei yli kahteen vuoteen ole enää nähnyt kunnolla pientä pränttiä piti uusia koska töissä on ihan hyödyllistä nähdä kunnolla. Muitakin asioita toki on, mutta nuo oli ne kiireellisimmät ja pakollisimmat.

Minä olen aina ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen ihminen, olen ollut monenlaisessa yhdistyksessä mukana, ja myös politiikassa, ja silti, jotenkin kun on töissä tuntee itsensä enemmän yhteiskunnan jäseneksi kuin työttömänä ollessa. Miksi? Kuin työ olisi se elämän tärkein asia, eikä vain keino ansaita voita leivän päälle. Kuin työttömänä ihminen laitettaisiin muutenkin kuin vain työelämästä sivuun, vaihtopenkille odottamaan vuoroaan, hyllylle pölyttymään.

Hyvät kanssaihmiset. Kun ajattelette työttömiä, ajatelkaa heitä myötätunnolla, kuten ihmistä joka on kohdannut elämässään isoja vastoinkäymisiä, avioeron tai vakavan sairauden. Työttömyyskin on iso asia, eikä se juuri koskaan ole itseaiheutettu. Työttömyys ja köyhyys iskee joihinkin ihmisiin niin pahasti, että he menettävät siinä kaiken, myös terveyden, kotinsa ja jopa puolisonkin. Työttömyys voi pitkittyessään oikeasti olla hengenvaarallista. Olkaa armollisia työttömille, te voitte olla jonain päivänä samassa asemassa. Ylenmääräinen sääliminen on tarpeetonta, mutta älkää unohtako heidän ihmisarvoaan, oli heidän tarinansa minkälainen tahansa.

Ja työttömät: Olkaa armollisia itsellenne. Kenenkään ihmisen arvo ei tule hänen palkkatyöstään.

Johanna Laakso